 |
| Kyseinen teksti on Keri Smithin Mess -kirjan takakannesta |
Tämä. Ei ole mainos, vaikka se saattaakin siltä vaikuttaa. Tosiasiahan on, että se mistä kohta alan vaahtoamaan, on hyvää mainosta kyseiselle tuotteelle. Viimeaikoina on puhuttu paljon värityskirjoista, alaotsikkona paistattelee usein zen, mindfullness, hyvä mieli, mielenrauha tai joku muu syvempää olemusta tarkoittava sana. Kerrotaan, että värittäminen on puuhaa, jossa hermo lepää ja ajatus katkeaa: ei kiirettä, ei stressiä, ei suorituspaineita, pelkkää zeniä. Nyt mahdollisesti erehdytte luulemaan, että olen samaa mieltä. No en ole. Ymmärrän, jos joku on sitä mieltä, jollekulle värittäminen saattaa olla hyvinkin rentouttavaa tekemistä. Ja missään nimessä en nyt halua vähätellä kenenkään mieltymyksiä asiaa kohtaan tai loukata ketään, puhun vain omasta puolestani.
Voipi. Olla, että kuulostan vähän ylimieliseltä, kun sanon että itse en turhempaa tiedä. Minun hermoni eivät lepää, jos joudun piipertämään pikku yksityiskohtia, toistaen yhä samaa kuviota jatkuvasti teroitusta kaipaavilla värikynillä. Ei, vaan minä ahdistun, kun näen niitä aikuisten värityskirjoja kaupan hyllyllä. Sain kerran lahjaksi kyseisen kirjan - kaksikin kertaa - ja suutuin (en kylläkään näyttänyt suuttumistani ulospäin vaan kihisin hiljaa mielessäni). En oikein tiedä miksi, mutta minusta oli loukkaavaa saada sellainen, sillä mieluummin väritän omia kuviani, mieluummin piirrän, maalaan tai tuherran itse niitä iänikuisia kukkasia ja sydämiä. Oletin kai kyseisten ihmisten tuntevan minut paremmin. Värityskuvat ja -kirjat sopivan mielestäni paremmin tylsiin kokouksiin tai luentoihin, jossa on pakko pysyä hereillä keinolla millä hyvänsä. Töissä ollessani värittelin jonkin verran lasten värityskuvia, ne vielä menivät yksinkertaisuutensa vuoksi, mutta nekin jäivät joka ikinen kerta keskeneräisiksi (hahaa, lukuunottamatta Pupu-kuvaa - jota en tietenkään tehnyt työajalla - artikkelissa #Hyvä sana, koska se oli PAKKO värittää loppuun saakka).
 |
| Sama kirja, etukansi |
Parasta. Kirjassa on se, että se kehottaa tekemään epätäydellistä jälkeä, saa ja pitää sotkea. Ihanaa. Nykyään, kun yhä enemmän näkee täydellisiä kulisseja pienissä lähiöasutuksissa, on mielettömän vapauttavaa sotkea ja olla sotkuinen. Vaikka se onkin tällaiselle perfektionistille vähän vaikeaa. Värityskirjoissa eniten ärsyttää se, että pitää jaksaa tehdä loputon työ loppuun (en osaa olla, jos joku on kesken), lisäksi pitää jaksaa värittää tuhat pikkuruista ruutua tai ympyrää pikkutarkasti. Ei kiitos.
Minulle. Tulee mieleen näistä Keri Smithin kirjoista se, kun aikanaan varhaisteini-iässä kirjoittelimme kirjiksiä (vihko, jota kaverin kanssa vaihdetaan ja täytetään). Siellähän ei kauhean syvällisiä asioita puitu, vaan lähinnä tehtiin toisille tehtäviä: ristikoita, sokkeloita ynnä muita pulmajuttuja. Se oli sitä parhainta 90 -lukua, ja itse pidin siitä hommasta paljon. Odotin aina sormet syyhyten koska saan kirjiksen takaisin, jotta pääsen sinne taas suttaamaan. Muistaako joku muu täytelleensä kirjiksiä?
Syy. Miksi tämä kyseinen rentoutusmetodi toimii minulla paremmin kuin värityskirja, johtuu luultavasti siitä, että pidän niin paljon käsillä tekemisestä. Pidän myös älyttömien kokoelmien ja kollasien kyhäilystä, ja pelkkä värittäminen on vähän aivotonta. Nyt ajattelette, että niinhän sen kuuluukiin olla. Niin kai, ehkä minä en vain osaa olla aivoton. Uskon myös olevani oikeassa, kun väitän etteivät suinkaan kaikki ihmiset ole myymässä sieluaan näiden kirjojen vuoksi. Kaikki eivät pidä liimaamisesta, piirtämisestä, sivujen tuhoamisesta, teippaamisesta tai tarrojen asettelusta. Minusta se on kuitenkin ihanaa hommaa. Plussaa ja helpotusta tuo se ajatus, ettei sen tarvitse onnistua. Ei haittaa, jos liimaa menee vika paikkaan tai tussi leviää tai kahvi kaatuu kirjan päälle. Jos taas teen jotain tavoitteellista itsekyhättyä, niin odotan helposti sen täyttävän kaikki kriteerini, ja se taas tuo ja luo paineita. Silloin tekeminen ei suinkaan ole rentouttavaa. Lisäksi uskon, että täysin päämäärätön suttaaminen tekee luovuudelle nannaa.
Suosittelen. Keri Smithin kirjoja lämpimästi ihan kaikille. Ei kannata ajatella, ettei osaa, sillä näillä kirjoilla ei ole osaamisen kanssa mitään tekemistä. Vaikka itsekin välillä harhauduin niin luulemaan.
Havaintoja. Joita tein sivuja täytellessäni:
- Koin syyllisyyttä siitä, etten värittänyt kuvaa kokonaan (mutta kuinka voisin silmät kiinni nähdä mitä väritän?)
- Unohdin ajan kulun aivan totaalisesti (luulin juovani kello 17 iltapäiväkahvia, kun tajusin kellon olevan 19.30)
- Huomasin miettiväni teenkö sivut oikein ohjeiden mukaan (huom. 2. sääntö: There is no "wrong")
- Mietin myös onko kirjan täyttäminen turhaa tai typerää (vastaus löytyy tuolta ylempää)
Seikkailuni. Mess -kirjan parissa jatkuu edelleen, murto-osa on vasta täytetty, enkä aio ottaa yhtikäs mitään paineita saadakseni sen "valmiiksi". Sillä silloinhan se menettäisi täysin perimmäisen merkityksensä. Mutta sitten kun olen se loppuun saakka toteuttanut, laitan sen tänne näytille. Jännittävää nähdä minkä näköisessä kunnossa se silloin mahtaa olla!
