Synti nro 6: #Hyvä sana

Kuten:

"Näytät kauniilta tänään"
"Olet laittanut tukkasi nätisti"
"Kiitos"
"Olet taitava"


Ja. Niin edelleen. Kuinka moni kaipaisikaan kuulla kiitosta tai kauniita sanoja itsestään. Niillä on valtameren kokoinen voima ja ne luovat vyöryvää positiivista energriaa ympärillemme. Ne kasvattavat itsetuntoa, ja kantavat vaikeiden hetkien yli. Yksi kaunis sana tai kehu saattaa toimia kuin amuletti tai talismaani: kun sen muistaa, ja kätkee syvälle sisimpäänsä eikä uskalla epaillä sitä, se saattaa pelastaa hengen. Se suojelee pahalta ja antaa voimaa tavoitella unelmia.

Itselleni. Parhaiten on jäänyt mieleen kaksi seuraavaa lausetta: "Sinulla on kiltit silmät" ja "olet karismaattinen". Ensimmäisen sanoi vanha ja viisas nainen, joka herätti suurta kunnioitusta olemuksellaan. Hänen sanoistaan olin hyvin otettu, sillä noinkin yksinkertainen toteamus merkitsi minulle paljon syvempiä asioita kuin mitä ehkä luulisi. Toisen sanoi minulle eräs hyvä ystäväni. Hänen kommenttinsa on auttanut minua monessa kiperässä työtilanteessa, kunhan vain olen sen muistanut kaivaa esiin muistini sopukoista.

Kauniita. Sanoja pitäisi ehdottomasti viljellä enemmän, sillä jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Pitäisi uskaltaa sanoa toiselle ihmiselle kehu. Liian harvoin näin tehdään. Ajatellaan, ettei toinen vain ylpisty liikaa. Tai että se olisi jotenkin itseltä pois, kun toisella menee niin hyvin. Sieltä hiipii taas se kateus, nipistää pienesti kylkeä ja sanoo, että kyllä minäkin osaan ja vielä paljon paremmin muuten. Voih. Kun se toisen kehuminen saa itsellekin usein todella hyvän olon, paljon paremman kuin se, että jää mököttämään omassa kateudenpistossaan.

Etenkin. Lapsia pitäisi muistaa kehua. Ei tyhjästä tietenkään, kuten ei aikuisiakaan. Niin lapsi kuin aikuinenkin tunnistaa kyllä kun valehdellaan. Mutta millainen sukupolvi meille voisikaan syntyä, jos jaksaisimme kurinpidon ja moitteiden sijasta useammin kannustaa, rohkaista, opettaa, ohjata ja kehua. Kuinka tärkeää tallotun ja mollatun lapsen olisikaan kuulla jonkun sanovan "olet hyvä". Se voisi pelastaa koko hänen tulevaisuutensa. Valitettavan usein käy niin, ettemme tahdo jaksaa kuunnella ja keskittyä siihen, mitä lapsi kaipaa ja tarvitsee, kun vallanhimomme sokaisee meidät. Vielä tänäkin päivänä ajattelemme, että minä tiedän kaiken, minä määrään täällä ja kun minä sanon niin sinähän teet kuten sanon. Joku sanoi kamalan viisaasti, eräästä esimiehestä, että hän johtaa edestä, ei ylhäältä. Niin pitäisikin tehdä, aina ja kaikkialla. Pelolla hallitaan, mutta kunnioitus täytyy ansaita.

Oho. Harhauduin hieman polulta. Ja palaankin nyt siihen, miksi toiselle on vaikeaa sanoa kaunista sanaa. Mietin tätä usein itse, kun ajattelen toisesta ihmisestä hyvää. Usein jätän sen sanomatta, ja jälkikäteen jään pohtimaan, miksen avannut suutani. Niin miksi en? Hyvän asian sanominen, kehuminen, aiheuttaa meissä suomalaisissa yleensä kiusallisen ilmapiirin. Jostakin syystä olemme hirvittävän vaatimattomia, ja ajattelemme, että oma kehu haisee, emmekä tiedä miten kehuun tulee suhtautua. Mikäli taas erehtyy kehumaan tuntemattoman ihmisen upeita kenkiä, saattaa saada vastaukseksi töykeän ja pelonsekaisen mulkaisun: miksi sinä minulle puhut, aiotko varastaa nämä kengät vai? Joskus puolestaan on vaikea kehua ihmistä, josta itse ei pidä. Että en minä ainakaan tuolle sano, että se on hyvä. Joku saattaa ajatella, että kun en itse saa kehuja, en aio niitä muillekaan jaella. Hassua, koska kehuthan eivät koskaan lopu. Niitä riittää kaikille. Ja jos ei niitä itse koskaan saa, on joko väärässä seurassa tai sitten vain käyttäytyy niin surkealla tavalla, ettei hyvään sanaan ole aihetta. Paitsi että minä uskon jokaisessa olevan jotakin hyvää, jokaisessa meissä asuu pieni enkeli, vaikka pirun osuus olisikin dominoiva. Ja usein piru dominoi juuri siksi, ettei henkilö ole kovin usein saanut kuulla olevansa hyvä ihminen, rakastettava ihminen. Monesti asia on niin kuin ensimmäisenä mainitsin: seura on vääränlaista. Joskus emme yksinkertaisesti sovi johonkin porukkaan, vaikka siihen ei järkevää syytä olisikaan. Toisinaan arvomme ovat niin erilaiset, ettei homma vain suju.

Siltikin. Edellämainituista tekosyistä huolimatta toivoisin, että pyrkisimme sanomaan kehuja ja hyviä sanoja toisillemme yhä vain enemmän ja useammin. Sillä positiivisuus palkitsee ja saa aikaan hyviä asioita, negatiivisuus tukahduttaa sisäisen voimamme vaivihkaa, pala palalta. Mutta silloinkin, kun maailma murjoo eikä kiitosta heru, voi voiman löytää muistakin asioista. Itselleni paras tapa tsempata jatkamaan on kuunnella hyvää motivointimusiikkia kuten esimerkiksi Elastinen feat. Robin Kipinän hetki, Cheekin Jippikayjei tai Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa. Toimii. Uskokaa itseenne, uskokaa toisiinne, me ihmiset olemme toisillemme elämänlähde, tarvitsemme toisiamme, nyt ja aina, miksi siis emme pitäisi toisistamme huolta? Antakaa hyvän kiertää. Aamen.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

Synti nro 5: Pitkäksi venähtänyt #kahvitauko

Tähän. Väliin spekuloin hieman kevyempää syntiä, joka hipaisee monelle tutuksi tullutta, joidenkin mielestä syntistä nautintoainetta. Tällä kertaa mennään nimittäin kahvitauolle. Ja venytetään sitä hiukan.

Sain. Tänään (työmaalla) kehotuksen olla tarkkana siitä kuinka pitkäksi kahvitaukoni venyvät. Koska jotkut kyttäävät ja ovat tarkkoja siitä, että ollaan tasapuolisia. Reiluja. Ettei kenellekään tule paha mieli. Tiedän sanomattakin, että joku on vahtinut taukojani, muutoin ei esimieheni olisi tästä synnistä minua valistanut. Reaktioni oli lievä pöyristys (mutta vain lievä, sillä olen tuntenut poltteen käristävän selkääni jo jonkin aikaa, jossain määrin, jotenkin ihmeellisesti, jostain tuntemattomasta syystä), toinen tunne oli suuttumus. Valaisen hieman: pöyristyin siitä, kuinka tarkkaan toisia työtovereita syynätään, ja kuinka paljon joku käyttää omaa energiaansa toisten tekemisten vahtimiseen. Ymmärtäisin, jos se kuuluisi olennaisesti jonkun työnkuvaan, mutta se, että joku jaksaa työtehtäviensä lisäksi harjoittaa tällaista toimintaa saati käyttää siihen oman taukonsa, menee minulta yli hilseen. Suuttumus puolestaan tuli siitä, etten mielestäni ole venyttänyt tauko(j)a. Okei, korkeintaan pari minuuttia saatoin mennä yli, mutta come on! Minusta se ei vielä ole kuolemansynti. Tai jos jonkun mielestä on, niin kärsiköön kaikessa rauhassa, minä en moisesta kertakaikkiaan viitsi stressata. Ja jokaisella meistä venähtää joskus joku tauko. Jokaisella. Varmasti. Joskus.

Ymmärränhän. Toki, että kaikilla tulee olla samat ehdot, samat säännöt. Asiat eivät suju sopuisasti, jos joku saa tai ottaa huvikseen erityisvapauksia. Kyllä minä itsekin vaadin reiluutta, samoja oikeuksia kuin muilla vertaisillani. Mutta en minä rupea vahtaamaan jokaista lajitoveriani sekuntikelloa pälyillen, että kuinka kauan sitä sohvaa tauolla kulutetaan.

Miksihän. Joku sitten toimii näin? Miksi joku haluaa olla niin turhamainen, että viitsii parista minuutista huomauttaa? Onko kyse jälleen siitä, että jollakulla on paha olla? Tai joku kokee saavansa vähemmän jotain - mitä tahansa - kuin joku toinen? Kaiken lisäksi työssä, jossa toimitaan eri paikoissa lähes koko päivän ajan, on todella vaikeaa nähdä toisen henkilön koko työpäivän kokonaisuutta: kuka hoitaa hommansa kunnolla, mitä tekee, miten tekee, missä on, onko ajoissa ja minkä ajan käyttää kahvin juomiseen. Tällöin ei minusta ole varaa tuomita ihmistä tauon perusteella.

Olen. Jo jonkin aikaa aistinut työpaikallani "huonoa sisäilmaa". Minulla ei tähän saakka ole ollut siitä mitään konkreettista todistetta, vain vaisto, intuitio siitä, että jokin on väärin. Tämän päiväinen palaute kertoo minulle kuitenkin sen verran, että etanansarveni osoittavat oikeaan suuntaan. On ahdistavaa, kun jokapäiväistä työntekoa seuraa tunne, että jossain joku silmäpari tarkkailee kokoajan selustaa. Tulee sellainen tunne, että tekee virheen ihan vain siitä syystä että joku sitä oikein kyttää. Itse en tällaista vahtikoiratoimintaa harrasta. Enkä ihan ymmärrä kuinka joku toinen jaksaa sitä harrastaa. Kutsun moista toimintaa pikkumaisuudeksi.

Toivon. Tosissaan että työpaikoilla - ja muuallakin elämässä - voitaisiin keskittyä oikeisiin ongelmiin, kuten siihen että jokaisella olisi hyvä olla. Töissä tai muuten vaan. Ettei kukaan tuntisi itseään ulkopuoliseksi tai syrjityksi. Tervehdittäisiin reilusti, hymyiltäisiin, annettaisiin tilaisuus kertoa, jos jollakulla on huono päivä, jutusteltaisiin vaikka säästä tai tehtäisiin joku ystävällinen ele toista kohtaan. Ihan mitä vain. Sillä minusta on tappavampi synti syrjiä ja tuuppia työtoveria kuin venyttää kahvinjuontia. Näin pähkinänkuoressa. Nauttikaa kahvistanne! Mieluiten hyvän työtoverin seurassa.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!