#Illuusio ja #unelma

Ihanaista suklaamurujäätelöä grillatun banaanin kera. Nam! 
Omien Murujen seurassa tietty <3

Koko perhe kotona, aurinko paistaa ja ulkona on ihana helle! Syötiin siis just mielettömän hyvää - vaikkei niin terveellistä - grilliruokaa, ja jälkkäriksi nautittiin ihanaa suklaamurujätskiä. Kylkeen vähän grillattua banaania sekä kinuski- ja lakritsikastiketta, ja viiden tähden jälkkäri on valmis! Nams! Olo on onnellinen ja vatsa täysi, ihana kesä <3

* * *

"It's whatever makes you see / makes you believe / and forget about premonition you need to conceive..."

Suora. Lainaus Poets of the fall -yhtyeen hittibiisin kertosäkeestä, suomennettuna. Tämän säkeistön tulostaisin jokaisen naisen seinälle kehystettäväksi. Tekisi hyvää myös joillekin vastakkaista sukupuolta edustaville. Olen huolissani ja kyllästynyt siihen mitä meille tavallisille polun tallaajille virheellisesti myydään ja markkinoidaan. Otetaan tähän esimerkiksi pyykkilautavatsat, punaposkiset, onnelliset äidit, joissa ei näy jälkeäkään raskauskiloista, tyylikkäät, menestyneet bisnesmiehet Armanin puvuissaan, upeat ripset ja kynnet, ihanat lomat rakkaan kanssa jossain Malibussa riippumattoa kuluttaen, viimeisimpänä ja tuoreimpana ilmiönä: pyöreät, pulleat ja treenatut pyllyt. Mikään edellämainituista ei ole huono asia, ei todellakaan, niin kauan, kun tuo kaikki on henkilölle itselleen totta ja merkittävää. Niin kauan, kunnes tullaan kuvanmuokkaukseen, manipulointiin ja virheelliseen uskotteluun.

Lähes. Jokainen on joutunut tällaisen mainonnan uhriksi, minäkin. Itse asiassa on ihme, jos joku ei ole. En lähde arvailemaan prosenttilukuja niistä mitään tietämättä, mutta valtava osa mainonnan uhreista kokee olevansa jollakin tavalla viallinen sen vuoksi, ettei yllä siihen täydellisyyteen mitä media tai some tarjoilee. Jollain on liian isot reidet, liian ohuet hiukset, pullottava vatsa, rasvaa väärissä paikoissa. Joku on köyhä, liian alhaisesti koulutettu, aliarvostetussa työssä tai omasta mielestään liian tyhmä kuuluakseen tähän ylisosiaaliseen, fitnesslaihuusonnellisuusraha -massaan. Niin minäkin.

Törmäsin. Erästä viikkolehteä selatessani artikkeliin, jossa kerrottiin kuinka isätkin haluavat tulla kuvatuksi studiossa vauvansa kanssa. Eihän siinä mitään vikaa ole, ihana asia. Miehetkin haluavat osoittaa olevansa tunteellisia olentoja. Lukiessani tekstiä eteenpäin paljastui, että naiset ovat kuitenkin enimmäkseen niitä, jotka kuvaukset haluavat järjestää. Mielellään siten, että miehen lihakset näkyy. Ilman paitaa siis. Ja muistat pullistaa niitä hauiksia sitten, jotta voin kehystää kuvan seinälle, siten että saan siitä paljon kehuja. Niinkö? Aloin vähän epäillä, että nyt ei taida olla kyse enää tunteista vaan näyttämisen halusta.

Näyttämisen. Halussa ei ole mitään vikaa, se on tietyissä tapauksissa erittäin tervettä. Jos vaikkapa haluaa niin sanotusti 'tunkea luun kurkkuun' sellaiselle henkilölle, joka on itseä kohtaan tahallisesti käyttäytynyt ilkeästi, niin se on okei. Myös se, että tahtoo näyttää pystyvänsä johonkin on mielestäni hyvä asia, jos sen tekee omasta halustaan, ja jälleen, omilla ehdoillaan. Mutta sitä en oikein ymmärrä, että täytyy jatkuvasti pönkittää omaa egoa joka suuntaan, jokaisella aihealueella, jokaista kanavaa hyödyntäen. En pidä pätijöistä. Hyvä itsetunto löytyy muualta, kuin kehujen kalastelusta. Elämästä on tullut kilpailuareena, lajina paremmuus. Kenellä on enemmän rahaa, enemmän leluja, enemmän lapsia, isompi talo, isompi vene, isommat tissit, pulleampi pylly. Ja mikä pahinta: kenen lapsi on paras. Tavoitellaan täydellisyyttä ja ahdistellaan läheisiä ja vähemmän läheisiä täydellisyyden tavoittelulla. Hamutaan, haalitaan ja keräillään sulkia hattuihin.

Moni. Yrittää luoda oman elämänsä idylliä: postaillaan ihania kuvia elämyksistä, matkoista, aamiaisista auringon nousussa, suudelmasta auringon laskiessa, sydämistä hiekassa, valkeista kynttilöistä punaviinipullon kyljessä. Oh, miten suloista! Mutta käsi ylös, kuka on oikeasti seitsemännessä taivaassa kuvan ottamisen hetkellä? Kynttilä paloi kauniisti ja viini oli ok, mutta mies valitsi yhteisen illanvieton sijasta älypuhelimen näytön. Aamiainen oli hyvää ja ilma kaunis, mutta lapsi sai raivarin ja kaatoi kahvipannullisen uudelle terassille. Auringonlasku oli upea, mutta vaimo ei ollut tyytyväinen suudelman laatuun. Niin. Onhan toki hetkiä, jotka ovat juuri niin kuin kuvassa näkyy. Tosin ne kuvat ovat yleensä spontaaneja, hetken mielijohteesta tai vahingossa ikuistettuja, epätäydellisiä otoksia, ei lavastettuja näytelmiä. Tarkoitukseni ei ole olla pessimisti, mutta tähän väliin yksi itsestään selvyys: asiat eivät ole aina sitä miltä näyttävät.

Moni. Ahdistuu nähdessään moisia ihania kuvia, noita illuusioita ja unelmia. Miksei minun elämäni ole tuollaista ihanaa ja onnellista? Miksi minä saan aamiaiseksi vain kokkareista puuroa tai kuivia muroja? Miksei meillä milloinkaan istuta iltaa viinipullon kera auringon laskiessa? Miksei meillä ole noin siistiä, ihanan valkoista ja kallista sisustusta? Itse ahdistun näistä jutuista aika usein, enhän kai tässä muuten kirjoittelisi. Löydän itseni usein myös tavoittelemasta niitä idyllejä ja täydellisyyttä, kunnes turhaudun sen työmäärän iskiessä itsetuntoni syvälle suohon. Ja joka ainoa kerta herään kysymykseen miksi? Miksi teen niin? Teenkö asioita siksi, että itse haluan? Onko vastaus se, että yritän olla yhtä cool bisnesnainen, muodinhuipulla-fitnesstähti plus sisustussuunnittelija kuin monet muutkin? Yritänkö olla sitä kaikkea yhtä aikaa, kaikkea sitä mitä some ja iltalehdet dominoivassa asemassaan ihmisille tyrkyttävät? Teenkö niin ajattelematta mitä itse haluan olla, jotta vain yltäisin siihen mitä muutkin, etten olisi huonompi kuin muut?

Kun. Tavoittelemme täydellisyyttä ynnä muuta mahdottomuutta ja näytämme närhen munia toisillemme, unohdammeko ne tärkeimmät asiat ikiomalla polullamme? Unohdammeko lapsemme, puolisomme, vanhempamme, sisaruksemme, ystävämme, työn suoman tarpeellisuuden tunteen ja harrastusten tuoman ilon? Sillä jos unohdamme, voimme myös menettää ne. Onko silloin enää mitään näytettävää?

Uskokaamme. Itseemme, riittäkäämme itsellemme, rakentakaamme ikioma tiemme ja olkaamme tyytyväisiä siihen sekä tähän hetkeen. Ja ennenkuin ahdistutte muiden idyllisistä tuotoksista yhtään enempää, miettikää hetkinen sitä, mitä kuvan takana oikeasti tapahtuu.

"...The images they sell are illusion and dream / in other wordrs dishonesty."

* * *

Todellisuus jäätelökuvan takana: On helle ja on kesä, turvottaa ja kiukuttaa, kun on niin kuuma. Silti pakko grillata itsensä lisäksi sapuskaa. Grilliruokaa siis tehtiin, pihalla rakennustyömaan seassa paistettiin lihat. Samalla paiskottiin ja huudettiin, syytä en tosin enää muista. Ehkä se oli se helle. Ruuan jälkeen turvotti vielä enemmän, kylkiäisenä saapui väsymyskin kylään. Jälkkärin jälkeen oli huono omatunto siitä, että tuli taas syötyä paljon sokeria sisältävää turhaketta. Ruoka ja jälkkäri maistuivat toki hyvältä.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Minipostaus

Ihan. Pikkuruinen väliinformointi: Hatullinen Kuolemattomia Ajatuksia löytyy nyt myös Twitteristä @Hattulii, check it out! Ja mikäli blogini sisältö miellyttää sinua, arvoisa lukijani, niin muistathan vinkata siitä myös kaverillesi ;)

Ihana, kamala #Luovuus

Out of the box.

Luovuus. On parhaimpia ja hienoimpia asioita, joita maa päällään kantaa. On innostavaa huomata, kuinka joku on oivaltanut jonkin asian omalla tavallaan, ja palkitsevaa jos itse kykenee luomaan uutta näköalaa asioihin. Mutta olettekos koskaan kuulleet puhuttavan luomisen tuskasta? Varmasti olette. Kerron hieman omista kokemuksestani asian suhteen.

Olen. Itse luova ihminen ja uskon, että ihan jokaisessa meissä on vähintäänkin teelusikallinen luovuutta, vaikkei se liittyisikään taiteellisuuteen. Tosin taiteellisuus on laaja käsite, sillä väitän että suuremman luokan kemistitkin tekevät taidetta jossain määrin. Omalla kohdallani luovuus liittyy visuaalisuuteen ja kirjoittamiseen, se kumpi tuottaa minulle enemmän tuskaa on vielä arvoitus. 

Olette. Varmaan joutuneet jossain vaiheessa kirjoittamaan äidinkielen aineen, vapaa aiheisen taikka ennalta määritetyn? Pidän itseäni hyvänä kirjoittajana ja tarinan kertojana, ja luultavasti sen tähden törmäsin kerran lukioaikana todella tuskastuttavaan ongelmaan: en kerta kaikkiaan saanut paperille sanan sanaa. Tarinani on melko perinteinen, mutta siitä huolimatta osuva ja oiva esimerkki.

Tapahtumasta. On kulunut jo vuosia, kävin siis silloin luokion toista tai kolmatta vuotta, en muista varmasti kumpi vuosikerta oli menossa. Hetki itsessään on säilynyt kristallinkirkkaana mielessäni. Oli viimeinen päivä ennen äidinkielen aineen palautusta. Olin lykännyt aineen kirjoittamista syystä tai toisesta aina seuraavaan päivään. Kun viimeinen päivä ennen h-hetkeä koitti, olin hukkua epätoivoon. Miten selviäisin siitä? En voinut pistää hommaa niin sanotusti läskiksi siten, että saisin kurssin vain husattua läpi joten kuten, koska kyseinen kouluainen oli minulle tärkeä. Miksi taas jätin asian viime tippaan? Aikani asiaa päivittelin äidilleni, kunnes juttu levisi käsiin ja huomasin huutavani, heitteleväni tavaroita ja potkivani seiniä. Lopuksi lysähdin huoneeni oven eteen itkien, ja ajattelin että ja paskat, menee syteen tai saveen, ojassa ollaan joka tapauksessa jo nyt. Sen jälkeen rupesin vimmastusti kirjoittamaan tarinaa, joka päättyi arvosanaan Laudatur. Ihme oli tapahtunut.

Onko. Tuttua? Minulle tämä kuvio on jokseenkin normaali, nykyään isompana tyttönä ehkä lievempi. Tehokkuudestaan huolimatta tapa on melko raskas, sillä läheiset ovat yleensä niitä, jotka näistä "kohtauksista" kärsivät. Toinen ilmiö on se, kun ei pysty purkamaan luovuuttaan, vaan se täytyy pitää muistikortilla pään sisässä, silloinkin on räjähdysvaroitus voimassa. Tämä räjähdysilmiö ei kuitenkaan toimi väkisin, sen täytyy antaa kehittyä ja muhia rauhassa. Koen sen henkilökohtaisesti helvetilliseksi olotilaksi. Joskus räjähdyksiä tarvitaan useampi, valitettavasti.

Joskus. Käy myös niin, että jotain upeaa syntyy kuin nappia vain painaisi. Näinkin minulle on käynyt, se oli aikana jona tein opinnäytetyötäni ammattikoulussa. Kyllähän minä toki töitä jouduin tekemään ja kovasti teinkin, mutta kaikki ideat tulivat kuin ilmestys ja kaikki ongelmat ratkesivat lähes sormia napsauttamalla. Se oli ihanaa ja palkitsevaa, lopputuloksena syntyi upea luomus sekä paras mahdollinen arvosana.

Tällaisia. Asioita tapahtuu toisinaan, itse kutsun niitä ihmeiksi. Mutta onneksi vain toisinaan, muutenhan kaikki olisi kovin helppoa ja yksinkertaista eikä mikään koskaan kaivertuisi mieleen. Ihmekään ei olisi enää ihme, jos se tapahtuisi joka päivä. Luovuus, kuten monet muutkin seuraavaa siirtoa odottavat asiat ratkeavat yleensä jotenkin. Tavalla tai toisella. Hyvin tai huonosti. Pääasia, että ratkeavat.

Luovuus. Vaatii aikaa, hiljaisia hetkiä, turhautumista, toisten ihmisten kuuntelua, asettumista toiselle puolelle aitaa, laatikon ulkopuolelle kiipeämistä, raivoa, itkua, tilaa hengittää, tilaa olla vain, tilaa pyöriä päämäärättömästi ympäriinsä, pitkiä pyörälenkkejä, hyvää musiikkia ja varmasti vielä monia muita asioita. Muistakaamme antaa niille kulkulupa itseemme, silloin syntyy ylivertaista tulosta. Sallikaamme myös päättömät itkupotkuraivarit, sillä sellaiset puuskat poistavat turhautumisen kuonat pois häiritsemästä mestariteoksen syntyä. Pitäkäämme mielessä myös, ettei aina voi onnistua satalasissa, epäonnistumiset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin täydet kympitkin.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Välipostaus

Pieni. Välipäivitys tähän rakoon teille hyvät lukijani. Olen sattuneista syistä ollut viime aikoina hieman aikaansaamaton blogini suhteen, yksi syy voisi olla nimeltään Luova Tauko. Kuten monet teistä varmasti tietävätkin, luova työ ei synny hetkessä tuosta vain eikä sitä voi kiirehtiä, sitä täytyy työstää. Kuka työstää mitenkin, se olkoon jokaisen oma asia, itse keräilen aiheita ja materiaalia jokapäiväisestä elämästä, sieltä, tuolta ja täältä. Luotan siihen, että jotakin oivallista tupsahtaa eteeni. Niin usein käykin, kun malttaa odottaa ja pitää silmät ynnä korvat sekä syrämmen avoinna. Luulempa, että jotakin on jo tupsahtanut, siitä kuulette muutaman päivän kuluessa. Sillä välin voitte käydä katsahtamassa uuden sivuni Snap Or So, josta löydätte tuoreen, kesäisen harrastukseni tuotoksia.

Näkemisiin muutaman päivän päähän!