Miksi kirjoitan näitä #KuolemattomiaAjatuksia

Niin. Miksi? Tämä kysymys pyörii väistämättä mielessäni aika usein. Aivan kuin voisin jotenkin unohtaa omat syyni, ihan kuin minun täytyisi todistella itselleni tai muille jotakin. Etenkin silloin, kun kukaan ei kommentoi tekstejä, tuntuu siltä että kukaan ei niitä lukisikaan. Eihän asia tietysti niin ole. Ainakin uskallan toivoa, etteivät kaikki kävijät ole pelkkiä haamukävijöitä. Olen toki saanut palautetta, enimmäkseen hyvää palautetta, ja se auttaa viemään tätä piiitkää projektia eteenpäin. Jos edes yksi ihminen saa iloa näistä oivalluksista niin sehän on yksi paremmin kuin ei mitään, eikös niin? Mielelläni otan vastaan toisenlaistakin palautetta, mutta toivon sen todella olevan rakentavaa, ei masentavaa.

Miksi. Siis kirjoitan? No, kaikki sai alkunsa siitä ajatuksesta, että päässä tapahtuu liikaa ja se liika täytyy saada paperille. Tai näytölle, kummin vain. Yleensä ensin paperille, sitten vasta näytölle. Ajatus kiteytyi vahvasti siihen, että ilman työtä ja opiskelua kaipasin jotakin tavoitteellista tekemistä. Ja luultavasti se, että olin ilman työtä tai opiskelua sai pääni pyörittämään mitä ihmeellisimpiä asiota mielessäni. Olinhan ollut jo puolisen vuotta toimettomana. Mutta minä olenkin ihminen, joka ei pidä hiljaisesta ja seesteisestä menosta, vaan vauhtia olla pitää! Onhan tuossa kohta 4 -vuotiaassa vauhtia; ei paljoakaan hiljaisuutta tahi seesteisyyttä, mutta aivotoiminta on vielä jokseenkin rajallista. Karvakorvaisista koirista puhumattakaan. En siis koe heidän tuovan tarpeeksi haasteellisuutta elämääni, vaikkakin heistä paljon iloa onkin.

Toinen. Syy on se, että minusta on ihana kirjoittaa. Tykkään leikkiä sanoilla. Kirjoittaminen on minulle helppoa, joskaan ei täysin tuskatonta. Se ei kuitenkaan aseta minulle yhtä pahoja paineita kuin taiteellinen puoleni, joka vaatii minulta ihan liikaa. Kirjoittaminen myös antaa paljon lukijalleen. Itse rakastan hyvien, oivaltavien tekstien lukemista. Tekstien, joissa on sanomaa ja jotka ovat rehellisiä sekä antavat lohtua ja armoa. Inhoan sanaa 'pitäisi', esimerkiksi terveysmaailma on pitäisi -tyyppejä ja -ohjeita pullollaan. Itse en halua, että kenenkään pitää vaan jokainen tekee niinkuin haluaa. Valinta on itsen. Kaikista maailman aikakausilehdistä, sanomalehdistä ja blogeista huolimatta täällä maan päällä kirjoitetaan liian vähän asiaa. Parhaat tekstit löydän usein paikallislehden yleisönosastolta ja tiettyjen aikakausilehtien kolumneista. Jotkut blogit ovat huumorillaan tai syvällisyydellään kolahtaneet myös. Siltikin kaipaisin enemmän oivaltavia, huumorilla maustettuja, syvemmälle porutuvia kirjoituksia. Sellaisia toivon itse kirjoittavani, mutta lopputulos on tietenkin jokaisen lukijan käsissä: ovatko tekstini hyviä vai eivät, sen päättää lukija.

Kolmas. Ajatus kirjoittamiselle tai blogin pitämiselle on rahan ansaitseminen. Siihen on luultavasti vielä matkaa, mutta toivon sen olevan mahdollista jossakin kohdassa. En myöskään usko sen olevan niin helppoa kuin annetaan ymmärtää. Itselläni ei ole hajuakaan, esimerkiksi siitä kuinka monta kävijää tai klikkausta vaaditaan, että se vaikuttaa tuntuvasti blogituloihin. Ei harmainta aavistusta. Mutta toisaalta en ehkä haluakaan tietää, koska haluan säilyttää intohimoni tämän blogin ylläpitämiseen ja kehittämiseen. En halua sen olevan sitä kuuluisaa pakkopullaa, sillä mielenkiintoni sammuu sen sileän tien. Haluan myös säilyttää laadun blogissani, sillä se on minulle ensisijaisen tärkeää. Teille lukijoillenihan minä tätä teen, ilman teitä tämä blogi olisi vain vähän niinkuin päiväkirja: paikka jonne hupsutellaan päivän kuulumiset pikaisesti, liimataan vähän tarroja. Jokatapauksessa rahan ansaitseminen blogilla on toisijainen asia. Sanotaanko näin, että jos niin on tapahtuakseen, niin tapahtuu ja sillä hyvä. Jos taas niin ei tapahdu, niin sitten leikitään marttyyriä ja jatketaan yhteisen hyvän vuoksi. Kuolemaan en tosin suostu edes tämän blogin takia.

Neljäs. Ja ehkä painavin ajatus on ihmisten tavoittaminen. Enkä nyt tarkoita ystävystymistä - niin hieno asia kuin se onkin - tai sivun katseluiden maksimoimista, en mitään sellaista. Toki molemmat edellämainitut ovat erittäin tervetulleita, jos niin sattuu tapahtumaan. Mutta enemmän minua kiehtoo halu vaikuttaa ihmisiin. Ei manipuloimalla vaan tarjoamalla toisenlaisen näkökulman asioihin. Haluan koskettaa, naurattaa, mennä välillä syvälle, toisaalta lennellä kevyesti. Ennen kaikkea haluan jakaa sellaista armollisuuden ja lohdullisuuden sanomaa (ilman kirkollisuuksia, ei liitetä kirkkoa tai uskontoa tähän nyt laisinkaan), jota itse haluaisin enemmän kuulla. Jos seurataan vaikkapa tämän hetken politiikkaa, niin kyllähän sieltä melko karua ja toivotonta viestiä jaetaan kansalaisille. Annetaan ymmärtää, että mikäli et kuulu siihen eliittiryhmään, jolla menee ainakin taloudellisesti hyvin, olet jollain tavalla vääränlainen tai toteutat asioita väärällä tavalla. Tai sitten et ylhäisön mielestä tee mitään. Tämän hetken poliittinen viesti on uhkaileva, holhoava, painostava sekä jollakin tavoin myös ihmistä aliarvioiva, sävy on pilkkaava. Tahtoisin tuoda enemmän esille sellaista viestiä, että ihminen on itsessään hyvä ja arvostettava. Ihmisen hyvyys ja merkittävyys ei olle sidottu titteleihin, työvuosiin, työkokemukseen, palkan suuruuteen, koulutuksen määrään tai omaisuuteen, vaan ihmisen hyvä ja arvostava käytös toista ihmista kohtaan tekee hänestä merkittävän. Se mitä annat toiselle ja mitä saat häneltä, siitähän se kaikki oikeastaan saa alkunsa. Äidin ja/tai isän rakkaus lastaan kohtaan toimii kuin järkähtämätön kivisokkeli, se on yksi iso rakennuspalikka ihmisyyden muodostumisessa. Se antaa mallin sille, miten jatkossa toisten ihmisten kanssa toimitaan. Joskus malli on onnistunut, joskus ei, aina se on kuitenkin korjattavissa. Se kuinka kauan saneeraus kestää riippuu tietysti vahingon laajuudesta.

Tässä. Yksilöä korostavassa maailmassa unohdamme usein sen, kuinka paljon loppujen lopuksi olemme toisista ihmisistä riippuvaisia. Ilman muita me emme olisi mitään, emme yhtään mitään. Minä en olisi mitään ilman läheisiäni. Sauli Niinistö ei olisi presidentti ilman äänestäjiään. Cheek ei olisi tasoisensa artisti ilman hänen suurta fanikansaansa. Ja niin, Donald Trump ei myöskään istuisi nykyisellä pallillaan ilman kannattajiaan. Viimeinen ei ehkä ollut kaikkein kannustavin esimerkki, mutta totta sekin. Minun mielestä valitettavasti. Kaikesta huolimatta me tarvitsemme toisiamme. Myös Donald Trump, vaikkei hän itse sitä myöntäisikään. Allekirjoitan Juha Tapion sanat:

"Minua surettaa rakentavan ja armollisen keskustelun puute, sellainen joka oikeasti kunnioittaisi ihmistä, hänen historiaansa ja näkökulmaansa sekä asioiden kiistämätöntä monitahoisuutta."

Paremmin en asiaa itse kykenisi ilmaisemaan. Haluan omalta osaltani jakaa sitä rakentavaa ja armollista puhetta, kunnioittaa ihmistä sekä hänen näkökulmaansa. Mikään ei ole mustavalkoista, on vain harmaata aluetta, jossa on erittäin tummia ja erittäin vaaleita länttejä harmaan seassa. Kunpa vain muistaisimme sen.

Tähän. Loppuun heitän villin toivomukseni siitä, että jos luet tätä, kävisit heittämässä jonkun puumerkin tuonne kommenttiosastolle. Saat kirjoittaa mitä haluat. Oksat ja kukkaset (lue risut ja ruusut), mitä vain haluat. Asiallisella tasolla tietenkin. Kiitos kun luet!


Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Selityksiä, selityksiä

No niin. Aika onpi jälleen pyörähtänyt etiäpäin, huomaamatta kuten aina. Olenhan toki huomannut että aika kuluu, mutta en ole saanut viisareista kiinni voidakseni pysäyttää sitä. Elämässä on ollut suuria ja uusia muutoksia, kaikki positiivisia sellaisia, ja sivuan niitä myöhemmin tulevassa kirjoituksessani. Ne ovat kuitenkin olleet niitä, jotka ovat vieneet tilaa Kuolemattomilta Ajatuksilta, enkä ole päässyt paneutumaan kirjoittamiseen kunnolla. Näiden selityksien lisäksi tulen seuraavassa artikkelissani selittelemään hieman lisää omia syitäni. Eli muutaman päivän kuluessa etusivulla paistattelee jälleen uusi otsikko. Siihen asti toivottelen kirkkaita ja kuulaita syyspäiviä kaikille!

- Hatullinen

#Pää tyhjäksi: Rentoutusasiaa

Kyseinen teksti on Keri Smithin Mess -kirjan takakannesta

Tämä. Ei ole mainos, vaikka se saattaakin siltä vaikuttaa. Tosiasiahan on, että se mistä kohta alan vaahtoamaan, on hyvää mainosta kyseiselle tuotteelle. Viimeaikoina on puhuttu paljon värityskirjoista, alaotsikkona paistattelee usein zen, mindfullness, hyvä mieli, mielenrauha tai joku muu syvempää olemusta tarkoittava sana. Kerrotaan, että värittäminen on puuhaa, jossa hermo lepää ja ajatus katkeaa: ei kiirettä, ei stressiä, ei suorituspaineita, pelkkää zeniä. Nyt mahdollisesti erehdytte luulemaan, että olen samaa mieltä. No en ole. Ymmärrän, jos joku on sitä mieltä, jollekulle värittäminen saattaa olla hyvinkin rentouttavaa tekemistä. Ja missään nimessä en nyt halua vähätellä kenenkään mieltymyksiä asiaa kohtaan tai loukata ketään, puhun vain omasta puolestani.

Voipi. Olla, että kuulostan vähän ylimieliseltä, kun sanon että itse en turhempaa tiedä. Minun hermoni eivät lepää, jos joudun piipertämään pikku yksityiskohtia, toistaen yhä samaa kuviota jatkuvasti teroitusta kaipaavilla värikynillä. Ei, vaan minä ahdistun, kun näen niitä aikuisten värityskirjoja kaupan hyllyllä. Sain kerran lahjaksi kyseisen kirjan - kaksikin kertaa - ja suutuin (en kylläkään näyttänyt suuttumistani ulospäin vaan kihisin hiljaa mielessäni). En oikein tiedä miksi, mutta minusta oli loukkaavaa saada sellainen, sillä mieluummin väritän omia kuviani, mieluummin piirrän, maalaan tai tuherran itse niitä iänikuisia kukkasia ja sydämiä. Oletin kai kyseisten ihmisten tuntevan minut paremmin. Värityskuvat ja -kirjat sopivan mielestäni paremmin tylsiin kokouksiin tai luentoihin, jossa on pakko pysyä hereillä keinolla millä hyvänsä. Töissä ollessani värittelin jonkin verran lasten värityskuvia, ne vielä menivät yksinkertaisuutensa vuoksi, mutta nekin jäivät joka ikinen kerta keskeneräisiksi (hahaa, lukuunottamatta Pupu-kuvaa - jota en tietenkään tehnyt työajalla - artikkelissa #Hyvä sana, koska se oli PAKKO värittää loppuun saakka).

Sama kirja, etukansi

Mutta. Se mitä aioin nyt kehua on kirja nimeltään Mess - The manual of accidents and mistakes (Keri Smith). Kutsun sitä aikuisten puuhakirjaksi. Törmäsin tähän mahtavuuteen etsiessäni ulospääsyä oravanpyörästä: kävin niin ylikierroksilla, etten pystynyt keskittymään mihinkään, mikä normaalisti rentouttaa minut. Unikin oli hyljännyt minut pitkästä aikaa jättäen minut yksin kiertämään kehää yön pimeinä tunteina. Kokeilin aerobista liikuntaa, hengitysharjoituksia, erilaisia kirjoja, televisiota... Penkoessani uutta kirjaa kaapista, törmäsin tähän kultakimpaleeseen, sekä kirjasarjan kolmeen muuhun osaan: This is not a book, Wreck this journal ja The pocket savenger (niitä on olemassa vielä lisää, minä omistan vain edellämainitut). Olin tilannut tämän sarjan pari vuotta sitten könttänä. Työkaverini oli yhden jo sutannut, hän näytti sitä minulle ja olin myyty! Kirjojen saavuttua postista en jaksanut antaa opuksille ajatustakaan: oli opiskelut, pieni lapsi, työ, koirat eli sitä tavallista ruuhkaa. Kun sitten tänä levottomana iltana olin kolunnut koko kaapin ja löytänyt aarteeni, istuin myöhään raapustelemassa ja liimailemassa mitä älyttömimpiä juttuja Mess -kirjaan. Ja totta kyllä, rentouduin. Sain tehdä käsillä jotain täysin jonninjoutavaa. Ilman mitään tavoitetta tai saavutettavaa päämäärää. Samalla unohtui ahdistus, ja oravanpyörä pääsi katkeamaan.

Parasta. Kirjassa on se, että se kehottaa tekemään epätäydellistä jälkeä, saa ja pitää sotkea. Ihanaa. Nykyään, kun yhä enemmän näkee täydellisiä kulisseja pienissä lähiöasutuksissa, on mielettömän vapauttavaa sotkea ja olla sotkuinen. Vaikka se onkin tällaiselle perfektionistille vähän vaikeaa. Värityskirjoissa eniten ärsyttää se, että pitää jaksaa tehdä loputon työ loppuun (en osaa olla, jos joku on kesken), lisäksi pitää jaksaa värittää tuhat pikkuruista ruutua tai ympyrää pikkutarkasti. Ei kiitos.

Minulle. Tulee mieleen näistä Keri Smithin kirjoista se, kun aikanaan varhaisteini-iässä kirjoittelimme kirjiksiä (vihko, jota kaverin kanssa vaihdetaan ja täytetään). Siellähän ei kauhean syvällisiä asioita puitu, vaan lähinnä tehtiin toisille tehtäviä: ristikoita, sokkeloita ynnä muita pulmajuttuja. Se oli sitä parhainta 90 -lukua, ja itse pidin siitä hommasta paljon. Odotin aina sormet syyhyten koska saan kirjiksen takaisin, jotta pääsen sinne taas suttaamaan. Muistaako joku muu täytelleensä kirjiksiä?

Syy. Miksi tämä kyseinen rentoutusmetodi toimii minulla paremmin kuin värityskirja, johtuu luultavasti siitä, että pidän niin paljon käsillä tekemisestä. Pidän myös älyttömien kokoelmien ja kollasien kyhäilystä, ja pelkkä värittäminen on vähän aivotonta. Nyt ajattelette, että niinhän sen kuuluukiin olla. Niin kai, ehkä minä en vain osaa olla aivoton. Uskon myös olevani oikeassa, kun väitän etteivät suinkaan kaikki ihmiset ole myymässä sieluaan näiden kirjojen vuoksi. Kaikki eivät pidä liimaamisesta, piirtämisestä, sivujen tuhoamisesta, teippaamisesta tai tarrojen asettelusta. Minusta se on kuitenkin ihanaa hommaa. Plussaa ja helpotusta tuo se ajatus, ettei sen tarvitse onnistua. Ei haittaa, jos liimaa menee vika paikkaan tai tussi leviää tai kahvi kaatuu kirjan päälle. Jos taas teen jotain tavoitteellista itsekyhättyä, niin odotan helposti sen täyttävän kaikki kriteerini, ja se taas tuo ja luo paineita. Silloin tekeminen ei suinkaan ole rentouttavaa. Lisäksi uskon, että täysin päämäärätön suttaaminen tekee luovuudelle nannaa.

Suosittelen. Keri Smithin kirjoja lämpimästi ihan kaikille. Ei kannata ajatella, ettei osaa, sillä näillä kirjoilla ei ole osaamisen kanssa mitään tekemistä. Vaikka itsekin välillä harhauduin niin luulemaan.

Havaintoja. Joita tein sivuja täytellessäni:

• Koin syyllisyyttä siitä, etten värittänyt kuvaa kokonaan (mutta kuinka voisin silmät kiinni nähdä mitä väritän?)
• Unohdin ajan kulun aivan totaalisesti (luulin juovani kello 17 iltapäiväkahvia, kun tajusin kellon olevan 19.30)
• Huomasin miettiväni teenkö sivut oikein ohjeiden mukaan (huom. 2. sääntö: There is no "wrong")
• Mietin myös onko kirjan täyttäminen turhaa tai typerää (vastaus löytyy tuolta ylempää)

Seikkailuni. Mess -kirjan parissa jatkuu edelleen, murto-osa on vasta täytetty, enkä aio ottaa yhtikäs mitään paineita saadakseni sen "valmiiksi". Sillä silloinhan se menettäisi täysin perimmäisen merkityksensä. Mutta sitten kun olen se loppuun saakka toteuttanut, laitan sen tänne näytille. Jännittävää nähdä minkä näköisessä kunnossa se silloin mahtaa olla!

Tuloksia:

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Seuraavaksi

Oih. Viisarit kääntävät aikaa niin nopeasti silloin, kun on kivaa tekemistä. Ja vaikka vähemmänkin kivaa. Olen jälleen harhaillut etsimässä seuraavaa aihetta, ja niin kuin aina, etsivä löytää! Edellisen synkemmän teeman jälkeen elämä kirkastuu taas, ja uppoudun hilpeämpiin ja rennompiin meininkeihin. Näin ollen horisontissa häämöttää uusi seikkailu (ja seikkailu se varmasti tulee olemaan!), joten palaan siis tulevien päivien saatossa areenoille.

- Hatullinen

#Illuusio ja #unelma

Ihanaista suklaamurujäätelöä grillatun banaanin kera. Nam! 
Omien Murujen seurassa tietty <3

Koko perhe kotona, aurinko paistaa ja ulkona on ihana helle! Syötiin siis just mielettömän hyvää - vaikkei niin terveellistä - grilliruokaa, ja jälkkäriksi nautittiin ihanaa suklaamurujätskiä. Kylkeen vähän grillattua banaania sekä kinuski- ja lakritsikastiketta, ja viiden tähden jälkkäri on valmis! Nams! Olo on onnellinen ja vatsa täysi, ihana kesä <3

* * *

"It's whatever makes you see / makes you believe / and forget about premonition you need to conceive..."

Suora. Lainaus Poets of the fall -yhtyeen hittibiisin kertosäkeestä, suomennettuna. Tämän säkeistön tulostaisin jokaisen naisen seinälle kehystettäväksi. Tekisi hyvää myös joillekin vastakkaista sukupuolta edustaville. Olen huolissani ja kyllästynyt siihen mitä meille tavallisille polun tallaajille virheellisesti myydään ja markkinoidaan. Otetaan tähän esimerkiksi pyykkilautavatsat, punaposkiset, onnelliset äidit, joissa ei näy jälkeäkään raskauskiloista, tyylikkäät, menestyneet bisnesmiehet Armanin puvuissaan, upeat ripset ja kynnet, ihanat lomat rakkaan kanssa jossain Malibussa riippumattoa kuluttaen, viimeisimpänä ja tuoreimpana ilmiönä: pyöreät, pulleat ja treenatut pyllyt. Mikään edellämainituista ei ole huono asia, ei todellakaan, niin kauan, kun tuo kaikki on henkilölle itselleen totta ja merkittävää. Niin kauan, kunnes tullaan kuvanmuokkaukseen, manipulointiin ja virheelliseen uskotteluun.

Lähes. Jokainen on joutunut tällaisen mainonnan uhriksi, minäkin. Itse asiassa on ihme, jos joku ei ole. En lähde arvailemaan prosenttilukuja niistä mitään tietämättä, mutta valtava osa mainonnan uhreista kokee olevansa jollakin tavalla viallinen sen vuoksi, ettei yllä siihen täydellisyyteen mitä media tai some tarjoilee. Jollain on liian isot reidet, liian ohuet hiukset, pullottava vatsa, rasvaa väärissä paikoissa. Joku on köyhä, liian alhaisesti koulutettu, aliarvostetussa työssä tai omasta mielestään liian tyhmä kuuluakseen tähän ylisosiaaliseen, fitnesslaihuusonnellisuusraha -massaan. Niin minäkin.

Törmäsin. Erästä viikkolehteä selatessani artikkeliin, jossa kerrottiin kuinka isätkin haluavat tulla kuvatuksi studiossa vauvansa kanssa. Eihän siinä mitään vikaa ole, ihana asia. Miehetkin haluavat osoittaa olevansa tunteellisia olentoja. Lukiessani tekstiä eteenpäin paljastui, että naiset ovat kuitenkin enimmäkseen niitä, jotka kuvaukset haluavat järjestää. Mielellään siten, että miehen lihakset näkyy. Ilman paitaa siis. Ja muistat pullistaa niitä hauiksia sitten, jotta voin kehystää kuvan seinälle, siten että saan siitä paljon kehuja. Niinkö? Aloin vähän epäillä, että nyt ei taida olla kyse enää tunteista vaan näyttämisen halusta.

Näyttämisen. Halussa ei ole mitään vikaa, se on tietyissä tapauksissa erittäin tervettä. Jos vaikkapa haluaa niin sanotusti 'tunkea luun kurkkuun' sellaiselle henkilölle, joka on itseä kohtaan tahallisesti käyttäytynyt ilkeästi, niin se on okei. Myös se, että tahtoo näyttää pystyvänsä johonkin on mielestäni hyvä asia, jos sen tekee omasta halustaan, ja jälleen, omilla ehdoillaan. Mutta sitä en oikein ymmärrä, että täytyy jatkuvasti pönkittää omaa egoa joka suuntaan, jokaisella aihealueella, jokaista kanavaa hyödyntäen. En pidä pätijöistä. Hyvä itsetunto löytyy muualta, kuin kehujen kalastelusta. Elämästä on tullut kilpailuareena, lajina paremmuus. Kenellä on enemmän rahaa, enemmän leluja, enemmän lapsia, isompi talo, isompi vene, isommat tissit, pulleampi pylly. Ja mikä pahinta: kenen lapsi on paras. Tavoitellaan täydellisyyttä ja ahdistellaan läheisiä ja vähemmän läheisiä täydellisyyden tavoittelulla. Hamutaan, haalitaan ja keräillään sulkia hattuihin.

Moni. Yrittää luoda oman elämänsä idylliä: postaillaan ihania kuvia elämyksistä, matkoista, aamiaisista auringon nousussa, suudelmasta auringon laskiessa, sydämistä hiekassa, valkeista kynttilöistä punaviinipullon kyljessä. Oh, miten suloista! Mutta käsi ylös, kuka on oikeasti seitsemännessä taivaassa kuvan ottamisen hetkellä? Kynttilä paloi kauniisti ja viini oli ok, mutta mies valitsi yhteisen illanvieton sijasta älypuhelimen näytön. Aamiainen oli hyvää ja ilma kaunis, mutta lapsi sai raivarin ja kaatoi kahvipannullisen uudelle terassille. Auringonlasku oli upea, mutta vaimo ei ollut tyytyväinen suudelman laatuun. Niin. Onhan toki hetkiä, jotka ovat juuri niin kuin kuvassa näkyy. Tosin ne kuvat ovat yleensä spontaaneja, hetken mielijohteesta tai vahingossa ikuistettuja, epätäydellisiä otoksia, ei lavastettuja näytelmiä. Tarkoitukseni ei ole olla pessimisti, mutta tähän väliin yksi itsestään selvyys: asiat eivät ole aina sitä miltä näyttävät.

Moni. Ahdistuu nähdessään moisia ihania kuvia, noita illuusioita ja unelmia. Miksei minun elämäni ole tuollaista ihanaa ja onnellista? Miksi minä saan aamiaiseksi vain kokkareista puuroa tai kuivia muroja? Miksei meillä milloinkaan istuta iltaa viinipullon kera auringon laskiessa? Miksei meillä ole noin siistiä, ihanan valkoista ja kallista sisustusta? Itse ahdistun näistä jutuista aika usein, enhän kai tässä muuten kirjoittelisi. Löydän itseni usein myös tavoittelemasta niitä idyllejä ja täydellisyyttä, kunnes turhaudun sen työmäärän iskiessä itsetuntoni syvälle suohon. Ja joka ainoa kerta herään kysymykseen miksi? Miksi teen niin? Teenkö asioita siksi, että itse haluan? Onko vastaus se, että yritän olla yhtä cool bisnesnainen, muodinhuipulla-fitnesstähti plus sisustussuunnittelija kuin monet muutkin? Yritänkö olla sitä kaikkea yhtä aikaa, kaikkea sitä mitä some ja iltalehdet dominoivassa asemassaan ihmisille tyrkyttävät? Teenkö niin ajattelematta mitä itse haluan olla, jotta vain yltäisin siihen mitä muutkin, etten olisi huonompi kuin muut?

Kun. Tavoittelemme täydellisyyttä ynnä muuta mahdottomuutta ja näytämme närhen munia toisillemme, unohdammeko ne tärkeimmät asiat ikiomalla polullamme? Unohdammeko lapsemme, puolisomme, vanhempamme, sisaruksemme, ystävämme, työn suoman tarpeellisuuden tunteen ja harrastusten tuoman ilon? Sillä jos unohdamme, voimme myös menettää ne. Onko silloin enää mitään näytettävää?

Uskokaamme. Itseemme, riittäkäämme itsellemme, rakentakaamme ikioma tiemme ja olkaamme tyytyväisiä siihen sekä tähän hetkeen. Ja ennenkuin ahdistutte muiden idyllisistä tuotoksista yhtään enempää, miettikää hetkinen sitä, mitä kuvan takana oikeasti tapahtuu.

"...The images they sell are illusion and dream / in other wordrs dishonesty."

* * *

Todellisuus jäätelökuvan takana: On helle ja on kesä, turvottaa ja kiukuttaa, kun on niin kuuma. Silti pakko grillata itsensä lisäksi sapuskaa. Grilliruokaa siis tehtiin, pihalla rakennustyömaan seassa paistettiin lihat. Samalla paiskottiin ja huudettiin, syytä en tosin enää muista. Ehkä se oli se helle. Ruuan jälkeen turvotti vielä enemmän, kylkiäisenä saapui väsymyskin kylään. Jälkkärin jälkeen oli huono omatunto siitä, että tuli taas syötyä paljon sokeria sisältävää turhaketta. Ruoka ja jälkkäri maistuivat toki hyvältä.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Minipostaus

Ihan. Pikkuruinen väliinformointi: Hatullinen Kuolemattomia Ajatuksia löytyy nyt myös Twitteristä @Hattulii, check it out! Ja mikäli blogini sisältö miellyttää sinua, arvoisa lukijani, niin muistathan vinkata siitä myös kaverillesi ;)

Ihana, kamala #Luovuus

Out of the box.

Luovuus. On parhaimpia ja hienoimpia asioita, joita maa päällään kantaa. On innostavaa huomata, kuinka joku on oivaltanut jonkin asian omalla tavallaan, ja palkitsevaa jos itse kykenee luomaan uutta näköalaa asioihin. Mutta olettekos koskaan kuulleet puhuttavan luomisen tuskasta? Varmasti olette. Kerron hieman omista kokemuksestani asian suhteen.

Olen. Itse luova ihminen ja uskon, että ihan jokaisessa meissä on vähintäänkin teelusikallinen luovuutta, vaikkei se liittyisikään taiteellisuuteen. Tosin taiteellisuus on laaja käsite, sillä väitän että suuremman luokan kemistitkin tekevät taidetta jossain määrin. Omalla kohdallani luovuus liittyy visuaalisuuteen ja kirjoittamiseen, se kumpi tuottaa minulle enemmän tuskaa on vielä arvoitus. 

Olette. Varmaan joutuneet jossain vaiheessa kirjoittamaan äidinkielen aineen, vapaa aiheisen taikka ennalta määritetyn? Pidän itseäni hyvänä kirjoittajana ja tarinan kertojana, ja luultavasti sen tähden törmäsin kerran lukioaikana todella tuskastuttavaan ongelmaan: en kerta kaikkiaan saanut paperille sanan sanaa. Tarinani on melko perinteinen, mutta siitä huolimatta osuva ja oiva esimerkki.

Tapahtumasta. On kulunut jo vuosia, kävin siis silloin luokion toista tai kolmatta vuotta, en muista varmasti kumpi vuosikerta oli menossa. Hetki itsessään on säilynyt kristallinkirkkaana mielessäni. Oli viimeinen päivä ennen äidinkielen aineen palautusta. Olin lykännyt aineen kirjoittamista syystä tai toisesta aina seuraavaan päivään. Kun viimeinen päivä ennen h-hetkeä koitti, olin hukkua epätoivoon. Miten selviäisin siitä? En voinut pistää hommaa niin sanotusti läskiksi siten, että saisin kurssin vain husattua läpi joten kuten, koska kyseinen kouluainen oli minulle tärkeä. Miksi taas jätin asian viime tippaan? Aikani asiaa päivittelin äidilleni, kunnes juttu levisi käsiin ja huomasin huutavani, heitteleväni tavaroita ja potkivani seiniä. Lopuksi lysähdin huoneeni oven eteen itkien, ja ajattelin että ja paskat, menee syteen tai saveen, ojassa ollaan joka tapauksessa jo nyt. Sen jälkeen rupesin vimmastusti kirjoittamaan tarinaa, joka päättyi arvosanaan Laudatur. Ihme oli tapahtunut.

Onko. Tuttua? Minulle tämä kuvio on jokseenkin normaali, nykyään isompana tyttönä ehkä lievempi. Tehokkuudestaan huolimatta tapa on melko raskas, sillä läheiset ovat yleensä niitä, jotka näistä "kohtauksista" kärsivät. Toinen ilmiö on se, kun ei pysty purkamaan luovuuttaan, vaan se täytyy pitää muistikortilla pään sisässä, silloinkin on räjähdysvaroitus voimassa. Tämä räjähdysilmiö ei kuitenkaan toimi väkisin, sen täytyy antaa kehittyä ja muhia rauhassa. Koen sen henkilökohtaisesti helvetilliseksi olotilaksi. Joskus räjähdyksiä tarvitaan useampi, valitettavasti.

Joskus. Käy myös niin, että jotain upeaa syntyy kuin nappia vain painaisi. Näinkin minulle on käynyt, se oli aikana jona tein opinnäytetyötäni ammattikoulussa. Kyllähän minä toki töitä jouduin tekemään ja kovasti teinkin, mutta kaikki ideat tulivat kuin ilmestys ja kaikki ongelmat ratkesivat lähes sormia napsauttamalla. Se oli ihanaa ja palkitsevaa, lopputuloksena syntyi upea luomus sekä paras mahdollinen arvosana.

Tällaisia. Asioita tapahtuu toisinaan, itse kutsun niitä ihmeiksi. Mutta onneksi vain toisinaan, muutenhan kaikki olisi kovin helppoa ja yksinkertaista eikä mikään koskaan kaivertuisi mieleen. Ihmekään ei olisi enää ihme, jos se tapahtuisi joka päivä. Luovuus, kuten monet muutkin seuraavaa siirtoa odottavat asiat ratkeavat yleensä jotenkin. Tavalla tai toisella. Hyvin tai huonosti. Pääasia, että ratkeavat.

Luovuus. Vaatii aikaa, hiljaisia hetkiä, turhautumista, toisten ihmisten kuuntelua, asettumista toiselle puolelle aitaa, laatikon ulkopuolelle kiipeämistä, raivoa, itkua, tilaa hengittää, tilaa olla vain, tilaa pyöriä päämäärättömästi ympäriinsä, pitkiä pyörälenkkejä, hyvää musiikkia ja varmasti vielä monia muita asioita. Muistakaamme antaa niille kulkulupa itseemme, silloin syntyy ylivertaista tulosta. Sallikaamme myös päättömät itkupotkuraivarit, sillä sellaiset puuskat poistavat turhautumisen kuonat pois häiritsemästä mestariteoksen syntyä. Pitäkäämme mielessä myös, ettei aina voi onnistua satalasissa, epäonnistumiset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin täydet kympitkin.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#Välipostaus

Pieni. Välipäivitys tähän rakoon teille hyvät lukijani. Olen sattuneista syistä ollut viime aikoina hieman aikaansaamaton blogini suhteen, yksi syy voisi olla nimeltään Luova Tauko. Kuten monet teistä varmasti tietävätkin, luova työ ei synny hetkessä tuosta vain eikä sitä voi kiirehtiä, sitä täytyy työstää. Kuka työstää mitenkin, se olkoon jokaisen oma asia, itse keräilen aiheita ja materiaalia jokapäiväisestä elämästä, sieltä, tuolta ja täältä. Luotan siihen, että jotakin oivallista tupsahtaa eteeni. Niin usein käykin, kun malttaa odottaa ja pitää silmät ynnä korvat sekä syrämmen avoinna. Luulempa, että jotakin on jo tupsahtanut, siitä kuulette muutaman päivän kuluessa. Sillä välin voitte käydä katsahtamassa uuden sivuni Snap Or So, josta löydätte tuoreen, kesäisen harrastukseni tuotoksia.

Näkemisiin muutaman päivän päähän!

#Synnintunnustus ja synninpäästö

Näin. Olen saavuttanut seitsenosaisen sarjan kuolemansynneistä päätökseen. Matka oli pidempi kuin oletin, mutta sitäkin antoisampi. Jossakin kohtaa meinasi tulla hätä siitä, mihin rupesin, mutta sain kun sainkin täytettyä kaikki seitsemän syntistä paikkaa. Mietin kevään aikana, mikä mahtoi olla tarkoitus sille, että palasin entiseen työpaikkaani, jossa minulla oli liian usein liian kurja olo. Koko totuus ei ole vielä valjennut minulle, mutta sieltä sain ainakin ammennettua loputkin synninaiheet blogiini. Eli pieni kiitos sinne.

Tästä. Etenen muihin aiheisiin, joita on jo runsaasti jonossa. Kohti uusia teemoja siis!

Synti nro 7: #Miellyttäminen

Tunnistatko itsesi tästä?

Tämä. Miellyttäminen on mielestäni ehkä kaikista kamalin synti. On kamalaa, että täytyy miellyttää muita selvitäkseen elämässä. Sillä jos et osaa miellyttää tai et vain halua toimia niin, olet vaarassa pudota pelistä. Karua, mutta totta tänä päivänä.

No. Eihän se tietenkään ole aivan noin mustavalkoista. Ei tietenkään. Kuten ei mikään muukaan. Törmäsin kuitenkin kerran seuraavanlaiseen sanontaan:

"When someone says "you've changed" it simply means you've stopped living your life their way."

Todella. Hyvin sanottu, mutta vasta tänään se kolahti minuun, halleluja! Ajatustapa on itselleni hyvinkin läheinen, ratkaisevaksi se muuttui vasta, kun ymmärsin itse olevani se joka on muuttunut.

Olen. Nimittäin ollut vähän tuhma. Olen poikennut oletetusta tavasta toimia, olen ollut ajattelematon, olen ajatellut vain itseäni. Olen ruvennut tekemään asioita tavalla, joka tuntuu minusta hyvältä ja oikealta. Olen lakannut toimimasta niin kuin olisi suotavaa tai kohteliasta tai mitä tahansa muuta jonninjoutavaa. Olen lakannut välittämästä, mitä muut ajattelevat. Olen lopen kyllästynyt miellyttämään muita. Ja mikäli tästä seuraa esimerkiksi se, etten palaa enää nykyiseen työpaikkaani, olkoon se merkki jonkinlaisesta elämän tarkoituksesta. Täsmennän, etten ole tehnyt mitään laitonta tai sääntöjen vastaista, olen vain kieltäytynyt osallistumasta erääseen vapaaehtoiseen tapahtumaan, johon olisi ollut suotavaa osallistua. Ja siitäkös se hernepussi rupesi joidenkin nenään kahisemaan.

Kuinka. Moni meistä tekee asioita miellyttääkseen jotakuta? Myönnän itsekin miellyttäväni, jopa vastoin omaa tahtoani, selviytyäkseni ja kuuluakseni johonkin. Olen kuitenkin hiljattain alkanut tietoisesti pyrkimään tavasta pois. On ymmärrettävää, jopa suotavaa miellyttää omia läheisiään ja rakkaita ihmisiä, niin kauan kun sen tekee rakkaudesta tai omasta halusta ja omilla ehdoilla. Ei pelosta. Kuinka moni jättää sanomatta asioita siinä pelossa, että joutuu hankalan ihmisen maineeseen? Kuinka moni ei uskalla sanoa ei, koska pelkää menettävänsä seuraavan työtilaisuuden? Minä ainakin tunnistan itseni näistä, valitettavasti. Toisaalta en ole myöskään harrastanut sitä vastakkaista taitoa: ruskea kielisyyttä. En osaa eikä luonteeni anna periksi, vaikka taidosta saattaisi toisinaan olla hyötyäkin.

Elämme. Maailmassa, jossa miellyttämminen on arkipäivää. Pitää osata käyttäytyä, olla ajoissa ja täsmällinen, olla sosiaalinen. Olla kaunis, huoliteltu, siisti, plussaa siitä, jos olet muotitietoinen ja ajan tasalla kaikesta muutenkin. Kaikki tämä siksi, että "kuuluisimme joukkoon" ja "olisimme kunnollisia". Jos oikein onnistumme olemaan kunnollisia, hyviä ja täydellisiä, saamme siitä lisäpisteitä. Voimme laittaa jälleen uuden sulan hattuun. Voimme olla parempia, hyviä ja kunnon kansalaisia. Hyvä niin, tekeehän se hyvää itsetunnolle, olla kunnollinen ja täsmällinen. Lisäksi sitä kuvittelee olevansa arvossa kun on kunnollinen ja täsmällinen. Kunnes huomaa, ettei sitä kukaan oikeasti arvosta. Ja tätä oivallusta seuraa valtava turhautuminen. Kun on kaikki vuodet yrittänyt toimia sääntöjen mukaan ja olla kunnollinen ja tunnollinen, ja yhtäkkiä huomaa ettei ole saavuttanut niiden avulla juuri mitään.

Mutta. Annas olla, kun lakkaat olemasta kunnollinen ja täsmällinen, kun lakkaat tekemästä niin, ettet vain hypi kenenkään varpaille tai silmille. Sinusta tulee hunsvotti! Sinusta tehdään syntipukki. Olet yhtäkkiä huolimaton, piittaamaton, välinpitämätön, töykeä, kylmä ja epäkelpo ihminen. Ihmiset ympärillä pohtivat miten kiltti hiirulainen muuttui tympeäksi rotaksi? Niin. Ainoa asia joka muuttui on se, että lakkasit välittämästä siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Tai millaisena he sinua pitävät.

Väitän. Tosin, ettei ole helppoa ruveta hunsvotiksi, olla välittämättä muiden ajatuksista. On vain pidettävä mielessä oma päämäärä: jos siinä menossa joku loukkaantuu, on se ikävää, mutta välttämätöntä. En siis muuttunut hetkessä ja yhtäkkiä arvaamatta täysin tunteettomaksi olennoksi, ja jos vain mahdollista, yritän olla satuttamatta ketään tavoitellessani omaa päämäärääni. En vain enää suostu alistumaan muiden tahtoon omalla kustannuksellani.

Lakatkaa. Hyvät ihmiset - etenkin nuoret ja keskeneräisestä itsetunnosta kärsivät - kumartelemasta "parempianne". Te ette siitä kiitosta saa, toisekseen nämä "paremmat" vain nauttivat siitä, että heidän erinomaisuuttaan palvotaan. Eivät he teille palkintoa anna. He pitävät suosiotaan yllä uhkailemalla olevansa asemassa, jossa voi hankkia "huonommille" hankaluuksia. He pitävät yllä mielikuvaa siitä, että heillä on valtaa. Ehkä onkin, mutta onko sellaisen henkilön lähellä eläminen minkään arvoista? Henkilön, joka käyttää valtaansa väärin, uhkailee? Itse etäännytän itseni tällaisista henkilöistä, sillä arvostuksen saavuttaa vain arvostamalla itseään. Kun lakkaa miellyttämästä muita, huomaa vapautuvansa. Silloin löytää rohkeuden ja päättäväisyyden selvitä omassa elämässään omilla eväillä, keinolla millä tahansa. Kunhan ei tarvitse kärsiä vankeudessa jonkun toisen varjossa.

"It's your life. Don't let anyone make you feel guilty for living it your way"

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

Synti nro 6: #Hyvä sana

Kuten:

"Näytät kauniilta tänään"
"Olet laittanut tukkasi nätisti"
"Kiitos"
"Olet taitava"


Ja. Niin edelleen. Kuinka moni kaipaisikaan kuulla kiitosta tai kauniita sanoja itsestään. Niillä on valtameren kokoinen voima ja ne luovat vyöryvää positiivista energriaa ympärillemme. Ne kasvattavat itsetuntoa, ja kantavat vaikeiden hetkien yli. Yksi kaunis sana tai kehu saattaa toimia kuin amuletti tai talismaani: kun sen muistaa, ja kätkee syvälle sisimpäänsä eikä uskalla epaillä sitä, se saattaa pelastaa hengen. Se suojelee pahalta ja antaa voimaa tavoitella unelmia.

Itselleni. Parhaiten on jäänyt mieleen kaksi seuraavaa lausetta: "Sinulla on kiltit silmät" ja "olet karismaattinen". Ensimmäisen sanoi vanha ja viisas nainen, joka herätti suurta kunnioitusta olemuksellaan. Hänen sanoistaan olin hyvin otettu, sillä noinkin yksinkertainen toteamus merkitsi minulle paljon syvempiä asioita kuin mitä ehkä luulisi. Toisen sanoi minulle eräs hyvä ystäväni. Hänen kommenttinsa on auttanut minua monessa kiperässä työtilanteessa, kunhan vain olen sen muistanut kaivaa esiin muistini sopukoista.

Kauniita. Sanoja pitäisi ehdottomasti viljellä enemmän, sillä jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Pitäisi uskaltaa sanoa toiselle ihmiselle kehu. Liian harvoin näin tehdään. Ajatellaan, ettei toinen vain ylpisty liikaa. Tai että se olisi jotenkin itseltä pois, kun toisella menee niin hyvin. Sieltä hiipii taas se kateus, nipistää pienesti kylkeä ja sanoo, että kyllä minäkin osaan ja vielä paljon paremmin muuten. Voih. Kun se toisen kehuminen saa itsellekin usein todella hyvän olon, paljon paremman kuin se, että jää mököttämään omassa kateudenpistossaan.

Etenkin. Lapsia pitäisi muistaa kehua. Ei tyhjästä tietenkään, kuten ei aikuisiakaan. Niin lapsi kuin aikuinenkin tunnistaa kyllä kun valehdellaan. Mutta millainen sukupolvi meille voisikaan syntyä, jos jaksaisimme kurinpidon ja moitteiden sijasta useammin kannustaa, rohkaista, opettaa, ohjata ja kehua. Kuinka tärkeää tallotun ja mollatun lapsen olisikaan kuulla jonkun sanovan "olet hyvä". Se voisi pelastaa koko hänen tulevaisuutensa. Valitettavan usein käy niin, ettemme tahdo jaksaa kuunnella ja keskittyä siihen, mitä lapsi kaipaa ja tarvitsee, kun vallanhimomme sokaisee meidät. Vielä tänäkin päivänä ajattelemme, että minä tiedän kaiken, minä määrään täällä ja kun minä sanon niin sinähän teet kuten sanon. Joku sanoi kamalan viisaasti, eräästä esimiehestä, että hän johtaa edestä, ei ylhäältä. Niin pitäisikin tehdä, aina ja kaikkialla. Pelolla hallitaan, mutta kunnioitus täytyy ansaita.

Oho. Harhauduin hieman polulta. Ja palaankin nyt siihen, miksi toiselle on vaikeaa sanoa kaunista sanaa. Mietin tätä usein itse, kun ajattelen toisesta ihmisestä hyvää. Usein jätän sen sanomatta, ja jälkikäteen jään pohtimaan, miksen avannut suutani. Niin miksi en? Hyvän asian sanominen, kehuminen, aiheuttaa meissä suomalaisissa yleensä kiusallisen ilmapiirin. Jostakin syystä olemme hirvittävän vaatimattomia, ja ajattelemme, että oma kehu haisee, emmekä tiedä miten kehuun tulee suhtautua. Mikäli taas erehtyy kehumaan tuntemattoman ihmisen upeita kenkiä, saattaa saada vastaukseksi töykeän ja pelonsekaisen mulkaisun: miksi sinä minulle puhut, aiotko varastaa nämä kengät vai? Joskus puolestaan on vaikea kehua ihmistä, josta itse ei pidä. Että en minä ainakaan tuolle sano, että se on hyvä. Joku saattaa ajatella, että kun en itse saa kehuja, en aio niitä muillekaan jaella. Hassua, koska kehuthan eivät koskaan lopu. Niitä riittää kaikille. Ja jos ei niitä itse koskaan saa, on joko väärässä seurassa tai sitten vain käyttäytyy niin surkealla tavalla, ettei hyvään sanaan ole aihetta. Paitsi että minä uskon jokaisessa olevan jotakin hyvää, jokaisessa meissä asuu pieni enkeli, vaikka pirun osuus olisikin dominoiva. Ja usein piru dominoi juuri siksi, ettei henkilö ole kovin usein saanut kuulla olevansa hyvä ihminen, rakastettava ihminen. Monesti asia on niin kuin ensimmäisenä mainitsin: seura on vääränlaista. Joskus emme yksinkertaisesti sovi johonkin porukkaan, vaikka siihen ei järkevää syytä olisikaan. Toisinaan arvomme ovat niin erilaiset, ettei homma vain suju.

Siltikin. Edellämainituista tekosyistä huolimatta toivoisin, että pyrkisimme sanomaan kehuja ja hyviä sanoja toisillemme yhä vain enemmän ja useammin. Sillä positiivisuus palkitsee ja saa aikaan hyviä asioita, negatiivisuus tukahduttaa sisäisen voimamme vaivihkaa, pala palalta. Mutta silloinkin, kun maailma murjoo eikä kiitosta heru, voi voiman löytää muistakin asioista. Itselleni paras tapa tsempata jatkamaan on kuunnella hyvää motivointimusiikkia kuten esimerkiksi Elastinen feat. Robin Kipinän hetki, Cheekin Jippikayjei tai Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa. Toimii. Uskokaa itseenne, uskokaa toisiinne, me ihmiset olemme toisillemme elämänlähde, tarvitsemme toisiamme, nyt ja aina, miksi siis emme pitäisi toisistamme huolta? Antakaa hyvän kiertää. Aamen.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

Synti nro 5: Pitkäksi venähtänyt #kahvitauko

Tähän. Väliin spekuloin hieman kevyempää syntiä, joka hipaisee monelle tutuksi tullutta, joidenkin mielestä syntistä nautintoainetta. Tällä kertaa mennään nimittäin kahvitauolle. Ja venytetään sitä hiukan.

Sain. Tänään (työmaalla) kehotuksen olla tarkkana siitä kuinka pitkäksi kahvitaukoni venyvät. Koska jotkut kyttäävät ja ovat tarkkoja siitä, että ollaan tasapuolisia. Reiluja. Ettei kenellekään tule paha mieli. Tiedän sanomattakin, että joku on vahtinut taukojani, muutoin ei esimieheni olisi tästä synnistä minua valistanut. Reaktioni oli lievä pöyristys (mutta vain lievä, sillä olen tuntenut poltteen käristävän selkääni jo jonkin aikaa, jossain määrin, jotenkin ihmeellisesti, jostain tuntemattomasta syystä), toinen tunne oli suuttumus. Valaisen hieman: pöyristyin siitä, kuinka tarkkaan toisia työtovereita syynätään, ja kuinka paljon joku käyttää omaa energiaansa toisten tekemisten vahtimiseen. Ymmärtäisin, jos se kuuluisi olennaisesti jonkun työnkuvaan, mutta se, että joku jaksaa työtehtäviensä lisäksi harjoittaa tällaista toimintaa saati käyttää siihen oman taukonsa, menee minulta yli hilseen. Suuttumus puolestaan tuli siitä, etten mielestäni ole venyttänyt tauko(j)a. Okei, korkeintaan pari minuuttia saatoin mennä yli, mutta come on! Minusta se ei vielä ole kuolemansynti. Tai jos jonkun mielestä on, niin kärsiköön kaikessa rauhassa, minä en moisesta kertakaikkiaan viitsi stressata. Ja jokaisella meistä venähtää joskus joku tauko. Jokaisella. Varmasti. Joskus.

Ymmärränhän. Toki, että kaikilla tulee olla samat ehdot, samat säännöt. Asiat eivät suju sopuisasti, jos joku saa tai ottaa huvikseen erityisvapauksia. Kyllä minä itsekin vaadin reiluutta, samoja oikeuksia kuin muilla vertaisillani. Mutta en minä rupea vahtaamaan jokaista lajitoveriani sekuntikelloa pälyillen, että kuinka kauan sitä sohvaa tauolla kulutetaan.

Miksihän. Joku sitten toimii näin? Miksi joku haluaa olla niin turhamainen, että viitsii parista minuutista huomauttaa? Onko kyse jälleen siitä, että jollakulla on paha olla? Tai joku kokee saavansa vähemmän jotain - mitä tahansa - kuin joku toinen? Kaiken lisäksi työssä, jossa toimitaan eri paikoissa lähes koko päivän ajan, on todella vaikeaa nähdä toisen henkilön koko työpäivän kokonaisuutta: kuka hoitaa hommansa kunnolla, mitä tekee, miten tekee, missä on, onko ajoissa ja minkä ajan käyttää kahvin juomiseen. Tällöin ei minusta ole varaa tuomita ihmistä tauon perusteella.

Olen. Jo jonkin aikaa aistinut työpaikallani "huonoa sisäilmaa". Minulla ei tähän saakka ole ollut siitä mitään konkreettista todistetta, vain vaisto, intuitio siitä, että jokin on väärin. Tämän päiväinen palaute kertoo minulle kuitenkin sen verran, että etanansarveni osoittavat oikeaan suuntaan. On ahdistavaa, kun jokapäiväistä työntekoa seuraa tunne, että jossain joku silmäpari tarkkailee kokoajan selustaa. Tulee sellainen tunne, että tekee virheen ihan vain siitä syystä että joku sitä oikein kyttää. Itse en tällaista vahtikoiratoimintaa harrasta. Enkä ihan ymmärrä kuinka joku toinen jaksaa sitä harrastaa. Kutsun moista toimintaa pikkumaisuudeksi.

Toivon. Tosissaan että työpaikoilla - ja muuallakin elämässä - voitaisiin keskittyä oikeisiin ongelmiin, kuten siihen että jokaisella olisi hyvä olla. Töissä tai muuten vaan. Ettei kukaan tuntisi itseään ulkopuoliseksi tai syrjityksi. Tervehdittäisiin reilusti, hymyiltäisiin, annettaisiin tilaisuus kertoa, jos jollakulla on huono päivä, jutusteltaisiin vaikka säästä tai tehtäisiin joku ystävällinen ele toista kohtaan. Ihan mitä vain. Sillä minusta on tappavampi synti syrjiä ja tuuppia työtoveria kuin venyttää kahvinjuontia. Näin pähkinänkuoressa. Nauttikaa kahvistanne! Mieluiten hyvän työtoverin seurassa.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

Synti nro 4: #Introverttius

Tuonne haluaisin mennä silloin kun kaipaan ihmisistä taukoa.

Minusta. Sana "introverttius" kuulostaa kielellisesti aika kamalalta. En kuitenkaan löytänyt sanalle synonyymiä, joten päätin siis käyttää juuri tätä sanahirvitystä.

Niin. Lajittelen itseni introvertit -kategoriaan. Olen siis sisäänpäin suuntautunut. Epäsosiaalinen. Hiljainen. Ujo. Jäässä. Töykeä. Hidas (temperamentiltani). Hitaastilämpiävä. Omaan toki myös monia hyviä luonteenpiirteitä, kuten tarkkailukyky, diplomaattisuus, empaattisuus, suvaitsevaisuus, lisäksi olen hyvä kuuntelija. Osaan myös keskustella asioista, jos ne minua henkilökohtaisesti koskettavat. Olen kuitenkin heikompi tietynlaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä, en osaa small talkia (tai se ei minua kiinnosta) ja nokkeluutta, joita nykyään niin suuresti arvostetaan. Joskus minusta on myös turhauttavaa puhua pinnalla olevista trendeistä, koska niitä on niin paljon tyrkyllä, ja niistä puhutaan koko ajan. Tuntuu, että niihin on vaikeaa löytää uutta näkökulmaa, enkä viitsi toisten sanoja toistella. Toiset aiheet taas ovat minulle liian pieniä, kuten sisustaminen tai kestovaippojen ompelu. Näitä yhtään väheksymättä, sillä tykkään kyllä itse sisustaa, en vain saa asiasta kyhättyä kovin pitkäkestoista keskustelua. Lisäksi ovat sitten ne asiat, jotka eivät vaan liikuta minua suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi matkustaminen: joidenkin mielestä parempaa ei olekaan kuin kaivella kaikki maailmankolkat läpi. Hieno asia heille, mutta minä vain satun olemaan koti-ihminen. Tässä siis monia syitä, miksi joskus on vaikea löytää keskusteluun aihetta. Osaan joka tapauksessa siis puhua.

Ekstrovertti. On introvertin vastakohta. En ole tällainen luonteeltani laisinkaan - paitsi ehkä humalassa erittäin läheisten ystävien seurassa. En siis voi kertoa, miltä tuntuu olla ulospäinsuuntautunut. Tiedän että heistäkin on olemassa yleistyksiä, kuten äänekäs, tyrkky, "joka paikan höylä", toisten asioihin nenänsä työntävä ja niin edelleen. Mutta heissäkin on hyviä puolia: he ovat kontaktinottajia, aloitteentekijöitä, monesti hengenluojia, he osaavat ottaa tilanteen haltuun. He ovat spontaaneja, nokkelia, eloisia ja seurallisia. Molempia persoonallisuustyyppejä tarvitaan ja niin klisee kuin se onkin: ne täydentävät toisiaan.

Joka tapauksessa. Tässä maailmassa, jossa nyt elämme, ekstrovertit vievät tanssia. Heitä ihaillaan ja arvostetaan. He ovat usein niitä, jotka saavat tietynlaiset työpaikat (joskus toki ihan ymmärrettävistä syistä). He ovat sosiaalisia, ei ollenkaan niin tympeitä ja totisia kuin me vastakohdat. Olen itse aina ollut pienesti kateellinen tällaisia persoonallisuuksia kohtaan, koska en ole ikinä kyennyt olemaan luonteva isossa porukassa. En aina pienessäkään. Olen myös sitkeästi yrittänyt muuttaa itseäni, koska olen kokenut olevani jotenkin virheellinen, kun en uskalla mennä rohkeasti porukoihin mukaan. Onneksi ymmärsin jossain vaiheessa, että tämä ominaisuus on osa minua: oivalsin etten ole viallinen. Näin asia oli helpompi hyväksyä: en voi muuttaa sitä piirrettä itsessäni, mutta voin harjoitella tietynlaista sosiaalista kanssakäymistä.

Silti. Minua ärsyttää edelleenkin tällainen tietynlaisen sosiaalisuuden ihannointi, sillä minusta se on eräänlaista syrjintää. Toki tänä päivänä puhutaan paljon molemmista persoonallisuustyypeistä, myös siitä kuinka introvertit ovat myös tärkeitä ja miten heidän hyviä ominaisuuksiaan arvostetaan. Totuus on kuitenkin se, että usein etenkin työelämässä, tietynlaisissa ammattiryhmissä arvostetaan enemmän seurallisia ihmisiä kuin hiljaisia pakertajia. Pakertajat kuuluvat kirjaston varastoon lajittelemaan papereita.

Itseasiassa. Tutkimustyötä tehdessäni törmäsin kahteen artikkeliin, jotka saivat niskakarvani nousemaan vauhdikkaasti ja ryhdikkäästi pystyyn. Nämä molemmat tekstit olivat samassa Suomalaisessa naistenlehdessä. Toisen otsikko oli Oletko trendikkäästi introvertti – vai ihan vain töykeä mulkvisti? Toisen otsikkona säteili Luuletko olevasi introvertti? Saatatkin olla kaappinarsisti. Minun mielestäni molemmat otsikot ovat - etenkin nopeasti lukaistuna - törkeitä ja loukkaavia. Ehkä, jos näitä rupeaa miettimään syvemmin, niin ne eivät suoranaisesti tarkoita sitä miltä kuulostavat. Mutta sittenkin kun aihealuetta tarkastelee tarkemmin, niin ei olla mietitty kovin pitkälle mitä kirjoitetaan. Ensimmäisessä artikkelissa (karkeasti päätellen) introverttia verrataan töykeään mulkvistiin. Toisessa kehotetaan tutkiskelemaan itseään ja varomaan, että sieltä voi paljastua narsisti! Viimeistään nämä tekstit luettuani minusta tuntui kuin olisin syntinen, jotenkin ilkeä ja pahaa tahtova. Ihan kuin tarkoituksella olisin valinnut olevani tämänlainen persoona. Todellisuudessa en todellakaan käyttäydy kuin mulkvisti, ja jos joskus vaikutan töykeältä niin vannon, että se johtuu vain epämukavasta olosta tilanteessa, jossa en tunne oloani kotoisaksi. Noin muuten pidän ihmisistä valtavasti. Etenkin niistä läheisistä perheenjäsenistä ja ystävistä, mutta myös yleisesti minusta on mukavaa kun tuntematon koiranulkoiluttaja hymyilee minulle aamulenkillä.

Pääsemme. Jälleen erään arvoisan asian äärelle: suvaitsevaisuus ja ymmärtäminen. Tarkoittavat paljolti samaa. Minusta olisi kauhean kiva, jos kaikkien annettaisiin olla luonteeltaan omansalaisia, erilaisia. Olisi myös hienoa, jos meille hitaille ja hiljaisille annettaisiin aikaa lämmetä porukoihin mukaan, eikä heti tuomittaisi ulos siksi kun ”toi ei puhu ikinä mitään” tai ”ei sillä ole mihinkään mielipidettä”. Emme saa tilaisuutta näyttää millaisia olemme sitten, kun varautuneisuus karisee. Koska minä ainakin osaan puhua, ja on minulla niitä mielipiteitäkin. Minä vain koen, etten ehdi ikinä sanoa mitään, koska ajattelen ennen kuin sanon. Järjestän mielipiteeni sanoiksi, ja siihen saattaa kulua päiväkin, ja kuten kaikki ymmärtävät, silloin mahdollisuus sanoa on mennyt ohi.

Rohkaisuna. Kaikille lajitovereilleni: ei suinkaan ole syntiä olla introvertti. Meissä on paljon hyviä puolia: me olemme älykkäitä, tahdikkaita, herkkiä, empaattisia, perusteellisia, syvällisiä, itsenäisiä, diplomaattisia ja vielä paljon muuta. Yhtään sitä vastakohtaa väheksymättä. Ja vaikka ekstrovertit ehtivätkin paljon niin: Hiljaisuus on se alkuaine, josta suuret asiat muovaavat itse itsensä” - Thomas Carlyle

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

Synti nro 3: #Syyllisyys

Tätä. Aihetta olenkin jo sivunnut jonkin verran. Noissa edellisissä vuodatuksissani nimittäin. Tämä on kuitenkin itselleni "rakas", ja noin muuten hyvin ajankohtainen aihe, joka ansaitsee ihan oman palstatilansa. Pyrin välttämään itseni toistamista.

Me. Ihmiset täällä maan päällä olemme herkkiä arvostelemaan toisiamme milloin mistäkin asiasta ja yleensä ihan kaikesta. Joku on syyllinen siihen, että polttaa tupakkia. Niin, kun ei pysty lopettamaan, vaikka on jo kova yskä. Tai vain loukussa, koska ei löydä voimia tai keinoja katkaisemaan riippuvuuttansa. Toinen on syypää omaan ylipainoonsa, laiska ja itsekuriton. Selkään ja polviinkin jo sattuu. Tai sitten hän on vain masentunut ja yksinäinen, ehkäpä joutunut joskus kiusatuksi. Kolmas on varsin kelvoton äiti, kun antaa korvikemaitoa, vaikka omastakin takaa riittäisi. Tämä kelvoton tapaus ei myöskään laita vauvaansa pinnasänkyyn nukkumaan vaan luovuttaa taistelun ja antaa muksun nukkua vieressään. Ei vaan osaa olla äiti. Niin, tai sitten hän on aivan pihalla, avuton ja väsynyt ensimmäisen lapsensa kanssa uudessa elämäntilanteessa. Toinen vaihtoehto on, ettei hän välitä tuon taivaallista äitiyden "säännöistä".

Inhottavaa. On myös, kun osoitetaan sormella alkoholistia, päihteidenkäyttäjää, anorektikkoa, peliaddiktia tai jostakusta muusta riippuvuudesta kärsivää. Ymmärrän todellakin jonkun vihan esimerkiksi väkivaltaista alkoholistia tai narkomaania kohtaan, on kamalaa miten aineet saavat ihmisen sekaisin ja käyttäytymään hirmuisella tavalla. Kyllä heille saa ja pitääkin suuttua, koska he saavat valtavaa fyysistä ja henkistä tuhoa aikaan toisessa ihmisessä. Mutta sitä on vaikeampi ymmärtää, kun riippuvuudesta kärsivää ihmistä syytetään siitä, ettei hän pääse ongelmastaan eroon. Se ei ole helppoa, vaikka "syyllinen" kuinka tietää satuttavansa ja aiheuttavansa mielipahaa kanssaihmisilleen. Ja vaikka hän kuinka haluaisi lopettaa, hän ei vai pysty tai osaa. Hän ei löydä tietään ulos valtavasta labyrintistä, johon hänet on oma mieli ajanut. Ja jos oikein ruvetaan kaivelemaan asioita, niin loppujen lopuksi riippuvaiset eivät ole itse syyllisiä kärsimäänsä tautiin. Joku muu on sen tavalla tai toisella saanut aikaan, joku on satuttanut heitä. Ja kun elämä oikein potkii, niin he eivät osaa toisella tapaa lääkitä itseään vaan tarttuvat pulloon tai pelikoneeseen tai muuhun vastaavaan ja homma on selvä. Oravan pyörä jatkaa pyörimistään. Joissakin tapauksissa sukupolvelta toiselle.

Niin. Onhan noita ja onhan näitä. Kaikenlaisia tarinoita. Karmeimpia ovat ne, kun on tapahtunut jotakin peruuttamatonta. Mies petti vaimoaan toisen naisen kanssa. Mikä sika! Hulttio, kelvoton, munaton mies! Varmasti on, ei niin ole sallittua tehdä, ei todellakaan. Mutta kuinka moni miettii, miksi mies sortui? Pitkään jatkunut työttömyys yrityksestä huolimatta. Vaimon toistuva sättiminen monenmoisista asioista. Vaimon flirttaileva viestittely työkaverin kanssa. Miehen alemmuudentunne kavereitaan kohtaan. Tulehtunut keskusteluyhteys vaimon kanssa. Jne. Jne. Nyt ehkä ajattelette, että mikään edellämainituista ei siltikään oikeuta petokseen vaimoa kohtaan. Ei oikeutakaan, ne ovat vain tapahtumaketjun osasia, jotka johtavat tiettyyn, ei-haluttuun lopputulokseen. Mutta ne kuitenkin ovat olemassa. Ja niitä tarkastelemalla voimme ymmärtää miksi jotakin tapahtui.

Tapahtumien. Keskiössä on vaikeaa olla objektiivinen ja tarkastella asioita ikäänkuin ulkopuolisena. Mutta mitä se hyödyttää ketään, että minä syyllistän jotakuta ohikulkijaa tai tutun tuttua hänen lihavuudestaan? Ei mitään. Kyseisellä arvostelun kohteella itsellään on luultavasti valtavan paha olla ilman minun syyllistävää ja paheksuvaa katsetta. Sillä tupakoitsijalla. Ylipainoisella. Kelvottomalla äidillä. Alkoholistilla. Ja pettäjämiehellä.

Jälleen. Kysyn että miksi? Ymmärryksen puute on usein syynä tälläiseen toimintaan, se ettemme kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan, ottamaan mielessämme heidän paikkaansa elämässä. Niin, ei sellainen helppoa ole, koska meistä jokainen omaa erilaisen taustan, elinympäristön, kulttuurin, kokemukset ja niin edelleen. Väitän, että itse kykenen ymmärtämään monenlaisia ihmisiä ja katsomaan asioita heidän vinkkelistään. Enhän toki ole mikään itse täydellisyys, on asioita, joita minunkin on vaikea ymmärtää. Kuten sitä, miksi poliitikot leikkaavat niiltä, jotka ovat kaikkein ahtaimmalla taloutensa suhteen. Joka tapauksessa pyrin olemaan arvostelematta tai jos arvostelen niin siinäkin tapauksessa pyrin pitämään suuni supussa ja arvostelen hiljaisesti. Ja jos tarkoituksella arvostelen ääneen, olen yleensä tehnyt taustatyöni hyvin. Mutta kyllä, minäkin päästän suustani välillä aikamoista sammakonkutua. Pointti on se, että asioihin on olemassa aina jokin syy, oli se sitten hyvä, huono tai tekosyy. Hyvin harva ihminen on syntyessään paha. Ja hyvin harvoin kukaan tarkoituksellisesti vahingoittaa itseään tai toista. On aina olemassa joku tekijä, joka ajaa ihmisen tekemään pahaa, vaikka teko itsessään olisikin todella väärin.

Täten. Anelen armoa. Myös syyttämällä ja syyllistämällä ajetaan ihmiset ahtaalle, tuhotaan ihmismieliä, ja sitä kautta aiheutetaan lisää pahaa mieltä maailmaan. Syytetty ihminen ei häpeässään uskalla hakea apua. Ja kuinka sitten käy? Meistä yksikään ei ole täydellinen, luojalle kiitos siitä. Jokainen meistä mokailee ja harrastaa paheita. Jokaikinen on elämänsä aikana satuttanut jotakuta, vaikka vain vahingossa, ajattelematta tai sekavassa mielentilassa. Ei sitä tarvitse hyväksyä, mutta oman tai toisen aiheuttaman vääryyden ymmärtäminen auttaa pääsemään elämässä eteenpäin. Voimme oppia itsestämme ja muista. Syyllistäminen on syntistä touhua. Armoa siis. Pliis.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

Synti nro 2: #Pelko

Käsite. Joka hallitsee koko maailmaa. Meitä pelotellaan terrorismilla, syövällä, viruksilla, bakteereilla, tupakan ja alkoholin haitoilla, työttömyydellä, ilmastonmuutoksella sekä lukemattomilla muilla asioilla. Meistä tavallisista ihmisistä tehdään syntipukkeja: aiheutamme itse sen kaiken pahan, joka meille tapahtuu. Sairastumme syöpään, koska poltamme tupakkia ja syömme lisäaineita sisältäviä ruoka-aineita. Lihomme, koska emme harjoita tarpeeksi itsekuria, täten sorrumme herkkuihin. On oma vikamme, ettemme jaksa lähteä pyörälenkille kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen, kun ensin syötämme lapset, pesemme pyykit ja tiskaamme. Ja niin edelleen.

Tälläinen. Syyllistäminen tuo minulle väkisinkin mieleen raamatun ja kristinuskon, mutta myös sen yhteiskunnan, jossa elämme. Yhteiskunnan, joka yhä tänäkin päivänä lukee raamattua - kaksituhatta vuotta sitten kyhättyä kirjaa - kuin lakia. Yhteiskunnan, joka kaikesta huolimatta pelkää Jumalan tuomiota. Toimimme edelleenkin kaksituhatta vuotta sitten tapahatuneiden asioiden pelossa. En ihan oikeasti ole kristinuskon vastainen, kuten en vastusta mitään toistakaan uskontoa, mutta suosittelisin väkeä tarkastelemaan asioita hieman kriittisemmin, nykyaikaisemmin. Onhan nykyelämäkin erilaista kuin ennen kristusta. Tai vähän sen jälkeen. Vai onko niin ettei omaa harkintaa vain osata käyttää, että kurkataampas mitä Jeesuksen opetuslapset tästä tuumasivat. Olkoonpa tälläisesta raamattuun turvautumisesta esimerkkinä vaikkapa viime aikoina jonnin verran puhuttanut saman sukupuolen avioituminen. Joku vetoaa raamattuun vastustaessaan homoliittoja. Ei siksi, ettei osaisi itse olla asiasta mitään mieltä vaan siksi, ettei kykene suvaitsemaan asiaa, ja etsii kykenemättömyyteensä vastauksen raamatusta. No niin, nyt olin vähän kärkäs. Ja myönnän toki kaikesta huolimatta, että raamatussa on myös paljon hyviä oivalluksia, niin sanottuja elämänviisauksia.

Mutta. Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, pelkoon, niin lukaisin vähän raamattua tuossa eräänä iltana ja löysin sieltä muutamia (aika moniakin) sananlaskuja, jotka saivat karvani nousemaan pystyyn. Tässäpä niistä pari:

Syntistä vainoavat tuskat ja vastukset, vanhurskas saa palkakseen onnen.

Harmaat hapset ovat kunniaseppele, palkinto sille, joka oikein elää.

Syyllisen tie on monimutkainen, kunnon ihminen on teoissaan suora.

Omiin mielitekoihinsa laiska kuolee, kun kädet kieltäytyvät työnteosta.

Eipä. Siis tarvitse matkustaa kovinkaan kauas löytääkseen vastauksen siihen, mistä moinen syyllistämiskulttuuri on kotoisin. Ymmärrän, että raamatun teksti on monikerroksista ja täysin lukijansa tulkinnanvaraista. Mutta se mitä meille yhteisesti opetetaan raamatusta, ja kuinka kunkin ihmisen omakohtaista tulkintaa (esimerkiksi jonkun poliitikon tai muun vaikuttajan) yritetään mahduttaa kaikkien muiden ihmisten tarpeisiin, ei ole sopivaa eikä sitä voida käyttää lainvertaisena sääntönä. En löydä tarpeeksi vahvoja kirosanoja ilmaisemaan tuohtumustani sellaisesta manipuloinnista ja syyllistämisestä. Se on väärin. Mutta silti meidän annetaan ymmärtää, että jokaisen ihmisen tulisi yksin vastustaa kaiken maailman kiusauksia, löytämään itsekuri syvältä sisimmästä omasta itsestä. Jumalastako?

Miksi. Meistä sitten tehdään syntipukkeja? Suomen valtion olisi suhteellisen helppo vähentää vaikkapa tupakoivien ihmisten määrää yksinkertaisesti kieltämällä tupakan myynti. No miksikäs ei? No siksi, että ne verotulot. Niimpä, raha. Saman toimenpiteen voisi suorittaa makeisten ja muiden lisäaineita, sokeria ja rasvaa sisältävien tuotteiden kohdalla. No mutta ei, vaan raha pyörittää maailmaa, ja sen sijaan meille on helpompaa sanoa, että "no itseppähän syöt herkkuja, oma vika jos housun nappi kiristää". En voi sietää tuollaista ajattelutapaa, kertakaikkiaan. Kaikista autoista voisi myös tehdä sähkökäyttöisiä tai voitasiin kehittää vedellä kulkeva automobiili. Mutta sehän maksaa, ja mitä tapahtuisikaan öljyvaltioille ja heidän taloudelleen? Sota ehkä loppuisi ja ilmastonmuutos hidastuisi. Äh, vähät niistä, rahaa pitää tulla ovista ja ikkunoista. Ja niin, me ihmisethän voidaan kävellä tai mennä vanhalla mummopyörällä töihin. Myös talvipakkasella, puolen metrin hangessa. Hyvää se vaan tekee, kilotkin karisee. Heitetään muksu vielä päivähoitoon samalla reissulla, niin saadaan kaksi kilometriä lisämatkaa.

Kaiken. Tämän takanako on siis pelko? Kyllä. Jossei kokonaan, niin paljolti, sillä pelon varjolla tehdään monia, monia asoita. Kerronpa hieman omakohtaisemman näkökulman tähän väliin, nimittäin itsekin syyllistyn tähän syntiin, monien asioiden kohdalla, kuolemanpelossa. Tässä yksi esimerkki: Yritän välttää sokeria ja rasvaa sekä harrastaa paljon monipuolista liikuntaa, koska pelkään muuten lihovani. Ja lihomista pelkään siksi, että luulen kaikkien pitävän minua inhottavana kun olen lihava. Ja kun olen inhottavan lihava, kukaan ei viihdy kanssani, silloin tulen yksinäiseksi ja masennun, myös se on pelottavaa. Lopulta päädyn ajattelemaan, että on oma vikani kun jäin yksin, olisinhan alun alkaen voinut yrittää kovemmin vastustaa sitä suklaapatukkaa, josta kaikki sai alkunsa. Ja mihin tälläinen yhtälö voi ihmisen saattaa, sen saa jokainen itse päätellä. Tämä siis esimerkki yksinkertaisuudessaan, totuus. Rata, jota pitkin ajatus kulkee. Ei se toki tarkoita että niin käy, mutta pelko(kin) on katala tunne, joka voimistuessaan ruokkii itseään lisää ja synnyttää mitä hirveimpiä kauhukuvia.

Maailma. Siis kehottaa meitä pelkäämään koko ajan jotain ja kaikkea. Miksi? Koska pelottelu on vallan käyttöä, ja näin meidät halutaan saada kyykkyyn ja tottelemaan, kumartamaan jopa. Toimimaan halutulla tavalla. On ihan okei pelotella vankilalla, jos tekee jotain lainvastaista, eihän maailma ilman sääntöjä toimi. Mutta se että pelotellaan elämäntavoilla tai asioilla, joita ei ole lailla rajoitettu, on edesvastuutonta. Toki näinhän se on ollut aina, antiikin ajoista saakka, ja näin se tulee luultavasti jatkumaan. Suuret vaikuttajat haluavat pestä kätensä virheistään, jotta saisivat jatkaa vaurasta ja etuoikeutettua elämäänsä. Samalla me kansalaiset voimme siinä sivussa kantaa heidänkin syntinsä. Poliitikot antavat lausuntoja sellaiseen sävyyn, kuin me "tavalliset" ihmiset olisimme vajaaälyisiä. Koska eihän se olisi sopivaa, että kansa hyökkäisi omaa kuningastaan vastaan. Tosin itse naiivina henkilönä toivon niin joskus vielä tapahtuvan.

Sillä välin. Me syntiset kansalaiset voisimme yrittää nauttia elämästä - myös niistä paheista, sillä älkäämme unohtako verotuloja! Yritetään hiljentää ne toisen korvan takana pelkojaan kuiskuttelevat möröt ja pirut. Häittäytykäämme! Tehdään niitä asoita, jotka tuntuvat hyvältä, niissä puitteissa, jotka meille on suotu, ilman pelkoa. Sillä olemmehan syntyneet tänne elämistä varten. Kunnes kuolema meidät erottaa.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

Synti nro 1: #Kateus

Aidan takana ruohokin on vihreämpää?

Kateus. On väkevä sana. Käsitteenäkin sangen negatiiviselta kalskahtava. Suoralta kädeltä arvostelisin kateuden pelottavaksi, kuvottavaksi, naurettavaksi, lapselliseksi, inhottavaksi ja pikkumaiseksi. Sitä se toki paljolti on, ja niin ajattelee luultavasti hyvin moni, silloin kun joku käyttäytyy kateuttaan typerästi tai arvostelee rankasti toista ihmistä. Aiemmin inhosin kateellisia ihmisiä, en kyennyt tajuamaan kuinka joku voi olla niin kateellinen toiselle, että rupeaa käyttäytymään jopa vihamielisesti toista kohtaan.

Kunnes. Tämän synnin raskas pilvi lankesi itseni ylle. Koin karvaasti ja vahvasti itse sen, miltä tuntuu olla kateellinen: en voinut sietää itseäni enkä voinut hyväksyä sitä tunnetta itsessäni. Menin tunteesta sekaisin, olin epätoivoinen, halusin itkeä, potkia, huutaa, raivota: tunsin tarvitsevani kipeästi jonkun päästävän minut pahasta ja sanovan, että asia on ihan okei.

Mistä. Kateus sitten saa alkunsa? Useimmiten se saa alkunsa tyytymättömyydestä, epäreiluudesta, vääryydestä, ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä, alemmuudentunteesta, pätemisen tarpeesta tai hyväksynnän puutteesta. Se siis johtuu omista puutteistamme, joita löydämme verratessamme itseämme toisiin ihmisiin. Syitä voi toki olla useampia kuin yksi. Edellämainitut ovat tuikitavallisia, jokapäiväisiä asioita, joita jokainen kokee joskus jossakin tilanteessa. Täten väitänkin, että myös kateus on vallan luonnollinen tunne tai reaktio. Sitä ei pitäisi niin vahvasti hävetä ja piilotella, sillä silloin jää herkästi paljon asioita käsittelemättä. Kateuttakin tarvitaan tässä maailmassa, tosin on asia erikseen, mitä kaikkea  kateus voi saada aikaan. Kateus voi parhaimmillaan saada aikaan esimerkiksi positiivisen elämänmuutoksen. Pahimmillaan se voi tuhota mennessään itsetuntoja, rikkoa ystävyys- tai perhesuhteita tai nakertaa yksilön mielenterveyttä salakavalasti ja pikkuhiljaa.

Miksi. Siis piiskaamme itseämme sen tähden, että tunnemme kateutta? Mietin tätä pitkään saatuani elämäni ensimmäisen todellisen kateuspuuskan. Sitten totesin, että minun on hyväksyttävä tosiasiat: tunne on minun ja kuuluu minuun, halusin tai en. Sitä ei voi poistaa, kätkeä tai työntää sivuun. Ja kuten joku on viisaasti sanonut: parantuminen alkaa ongelman myöntämisestä. Tämän oivalluksen jälkeen rauhoituin hieman, ja kykenin ruveta käsittelemään asiaa. Kysyin itseltäni "miksi tunnen näin". No, minun kohdallani kyse oli maailman epäreiluudesta, ja tyytymättömyydestä omaan elämääni, lisäksi elin tuolloin monin tavoin vaikeaa aikaa.

Nyttemmin. Olen jo suhteellisen sinut kateuden tunteen kanssa, mutten voi olla ajattelematta kuinka paljon vääryyttä ja vahinkoa voi saada aikaan kateuden myrkyttäessä ihmismieliä. Ikäväkseni joudun toteamaan, että yhteiskunta - niin tässä kuin monessa muussa asiassa - on suuri vaikuttaja. Toisena mainittakoon media. Molemmat asettavat rajoja, määrittelevät muotteja, nostavat asioita jalustalle, painavat toisia villaisella, ovat vilpillisiä, ja täten aiheuttavat valtavaa kitkaa ja eripuraa ihmisten välille. Kaikki tieto mitä ulospäin annetaan on kovin ristiriitaista ja epärehellistä. Lisäksi yksilöä korostetaan ja vaikeassa tai hankalassa asemassa olevien auttaminen tehdään lähes mahdottomaksi. Tuloksena on järjetön sekasorto.

Koska. Niinhän se on, että "tolla on mersu, meillä on vaan rellu, ei puhuta noille enää". "Noilla on poikavauva, meillä vaan kolme tyttöä, ei anneta niiden nukkua yöllä eikä päivällä". "Meillä onkii pleikka 4, teillä on vaan joku vanha nintendo" sanoi poika toiselle, koska toisella pojalla on onnellinen koti.

Epäreiluus. Vääryys, tyytymättömyys, hyväksynnän puute, yksinäisyys, ulkopuolisuus, kateus.

Mutta. Entä jos yrittäisimme hyväksyä epäreiluuden, korjata vääryyden, ja olla tyyväisempiä itseemme ja elämäämme? Jos ihan vain yrittäisimme, ei ole pakko onnistua. Silloin kateudenkin arvo himpun verran laskisi, ja voisimme keskittyä olennaisempiin asioihin elämässä. Mutta koska kateus on hyvin vanha synti, ja me ihmiset olemme epätäydellisiä, hyvä työ tuskin onnistuu ihan parissa päivässä. Olkaamme kuitenkin armollisia itsellemme kateuden iskiessä piikkinsä lihaamme, mutta välttäkäämme toisen ihmisen vahingoittamista.

Ja hei. Kateus on kamala tunne, mutta ei ole mikään kuolemansynti tuntea sitä.

Siteeraan. Loppuun vielä lempivelhoani, Albus Dumbledorea: 

"It is our choices that show what we truly are, far more than our abilities"

 Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!

#7 kuolemansyntiä

Aloitan. Uuden ihmeellisen matkani kaukaa vuosituhansien takaa, seitsemästä kuolemansynnistä. Yritän kuitenkin jättää paatoksistani pois raamatulliset versiot, ajatukset ja tulkinnat, ja keskittyä vallitsevaan nykyhetkeen. Korkeintaan sivuan raamattua teelusikallisen verran. Joitakin syntejä saatan vahingossa hieman arvostella, yhteiskuntaa sitäkin enemmän. Saanen myös huomauttaa, että minun seitsemän syntiäni eivät suinkaan ole kaikki samoja, mitä raamatussa on esitetty. Otin vapauden vaihtaa listasta muutaman. Monet aiheista myös sivuavat toisiaan jonkun verran, joten koetan välttää itseni toistamista.