Sain. Tänään (työmaalla) kehotuksen olla tarkkana siitä kuinka pitkäksi kahvitaukoni venyvät. Koska jotkut kyttäävät ja ovat tarkkoja siitä, että ollaan tasapuolisia. Reiluja. Ettei kenellekään tule paha mieli. Tiedän sanomattakin, että joku on vahtinut taukojani, muutoin ei esimieheni olisi tästä synnistä minua valistanut. Reaktioni oli lievä pöyristys (mutta vain lievä, sillä olen tuntenut poltteen käristävän selkääni jo jonkin aikaa, jossain määrin, jotenkin ihmeellisesti, jostain tuntemattomasta syystä), toinen tunne oli suuttumus. Valaisen hieman: pöyristyin siitä, kuinka tarkkaan toisia työtovereita syynätään, ja kuinka paljon joku käyttää omaa energiaansa toisten tekemisten vahtimiseen. Ymmärtäisin, jos se kuuluisi olennaisesti jonkun työnkuvaan, mutta se, että joku jaksaa työtehtäviensä lisäksi harjoittaa tällaista toimintaa saati käyttää siihen oman taukonsa, menee minulta yli hilseen. Suuttumus puolestaan tuli siitä, etten mielestäni ole venyttänyt tauko(j)a. Okei, korkeintaan pari minuuttia saatoin mennä yli, mutta come on! Minusta se ei vielä ole kuolemansynti. Tai jos jonkun mielestä on, niin kärsiköön kaikessa rauhassa, minä en moisesta kertakaikkiaan viitsi stressata. Ja jokaisella meistä venähtää joskus joku tauko. Jokaisella. Varmasti. Joskus.
Ymmärränhän. Toki, että kaikilla tulee olla samat ehdot, samat säännöt. Asiat eivät suju sopuisasti, jos joku saa tai ottaa huvikseen erityisvapauksia. Kyllä minä itsekin vaadin reiluutta, samoja oikeuksia kuin muilla vertaisillani. Mutta en minä rupea vahtaamaan jokaista lajitoveriani sekuntikelloa pälyillen, että kuinka kauan sitä sohvaa tauolla kulutetaan.
Miksihän. Joku sitten toimii näin? Miksi joku haluaa olla niin turhamainen, että viitsii parista minuutista huomauttaa? Onko kyse jälleen siitä, että jollakulla on paha olla? Tai joku kokee saavansa vähemmän jotain - mitä tahansa - kuin joku toinen? Kaiken lisäksi työssä, jossa toimitaan eri paikoissa lähes koko päivän ajan, on todella vaikeaa nähdä toisen henkilön koko työpäivän kokonaisuutta: kuka hoitaa hommansa kunnolla, mitä tekee, miten tekee, missä on, onko ajoissa ja minkä ajan käyttää kahvin juomiseen. Tällöin ei minusta ole varaa tuomita ihmistä tauon perusteella.
Olen. Jo jonkin aikaa aistinut työpaikallani "huonoa sisäilmaa". Minulla ei tähän saakka ole ollut siitä mitään konkreettista todistetta, vain vaisto, intuitio siitä, että jokin on väärin. Tämän päiväinen palaute kertoo minulle kuitenkin sen verran, että etanansarveni osoittavat oikeaan suuntaan. On ahdistavaa, kun jokapäiväistä työntekoa seuraa tunne, että jossain joku silmäpari tarkkailee kokoajan selustaa. Tulee sellainen tunne, että tekee virheen ihan vain siitä syystä että joku sitä oikein kyttää. Itse en tällaista vahtikoiratoimintaa harrasta. Enkä ihan ymmärrä kuinka joku toinen jaksaa sitä harrastaa. Kutsun moista toimintaa pikkumaisuudeksi.
Toivon. Tosissaan että työpaikoilla - ja muuallakin elämässä - voitaisiin keskittyä oikeisiin ongelmiin, kuten siihen että jokaisella olisi hyvä olla. Töissä tai muuten vaan. Ettei kukaan tuntisi itseään ulkopuoliseksi tai syrjityksi. Tervehdittäisiin reilusti, hymyiltäisiin, annettaisiin tilaisuus kertoa, jos jollakulla on huono päivä, jutusteltaisiin vaikka säästä tai tehtäisiin joku ystävällinen ele toista kohtaan. Ihan mitä vain. Sillä minusta on tappavampi synti syrjiä ja tuuppia työtoveria kuin venyttää kahvinjuontia. Näin pähkinänkuoressa. Nauttikaa kahvistanne! Mieluiten hyvän työtoverin seurassa.
Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti