Ihana, kamala #Luovuus

Out of the box.

Luovuus. On parhaimpia ja hienoimpia asioita, joita maa päällään kantaa. On innostavaa huomata, kuinka joku on oivaltanut jonkin asian omalla tavallaan, ja palkitsevaa jos itse kykenee luomaan uutta näköalaa asioihin. Mutta olettekos koskaan kuulleet puhuttavan luomisen tuskasta? Varmasti olette. Kerron hieman omista kokemuksestani asian suhteen.

Olen. Itse luova ihminen ja uskon, että ihan jokaisessa meissä on vähintäänkin teelusikallinen luovuutta, vaikkei se liittyisikään taiteellisuuteen. Tosin taiteellisuus on laaja käsite, sillä väitän että suuremman luokan kemistitkin tekevät taidetta jossain määrin. Omalla kohdallani luovuus liittyy visuaalisuuteen ja kirjoittamiseen, se kumpi tuottaa minulle enemmän tuskaa on vielä arvoitus. 

Olette. Varmaan joutuneet jossain vaiheessa kirjoittamaan äidinkielen aineen, vapaa aiheisen taikka ennalta määritetyn? Pidän itseäni hyvänä kirjoittajana ja tarinan kertojana, ja luultavasti sen tähden törmäsin kerran lukioaikana todella tuskastuttavaan ongelmaan: en kerta kaikkiaan saanut paperille sanan sanaa. Tarinani on melko perinteinen, mutta siitä huolimatta osuva ja oiva esimerkki.

Tapahtumasta. On kulunut jo vuosia, kävin siis silloin luokion toista tai kolmatta vuotta, en muista varmasti kumpi vuosikerta oli menossa. Hetki itsessään on säilynyt kristallinkirkkaana mielessäni. Oli viimeinen päivä ennen äidinkielen aineen palautusta. Olin lykännyt aineen kirjoittamista syystä tai toisesta aina seuraavaan päivään. Kun viimeinen päivä ennen h-hetkeä koitti, olin hukkua epätoivoon. Miten selviäisin siitä? En voinut pistää hommaa niin sanotusti läskiksi siten, että saisin kurssin vain husattua läpi joten kuten, koska kyseinen kouluainen oli minulle tärkeä. Miksi taas jätin asian viime tippaan? Aikani asiaa päivittelin äidilleni, kunnes juttu levisi käsiin ja huomasin huutavani, heitteleväni tavaroita ja potkivani seiniä. Lopuksi lysähdin huoneeni oven eteen itkien, ja ajattelin että ja paskat, menee syteen tai saveen, ojassa ollaan joka tapauksessa jo nyt. Sen jälkeen rupesin vimmastusti kirjoittamaan tarinaa, joka päättyi arvosanaan Laudatur. Ihme oli tapahtunut.

Onko. Tuttua? Minulle tämä kuvio on jokseenkin normaali, nykyään isompana tyttönä ehkä lievempi. Tehokkuudestaan huolimatta tapa on melko raskas, sillä läheiset ovat yleensä niitä, jotka näistä "kohtauksista" kärsivät. Toinen ilmiö on se, kun ei pysty purkamaan luovuuttaan, vaan se täytyy pitää muistikortilla pään sisässä, silloinkin on räjähdysvaroitus voimassa. Tämä räjähdysilmiö ei kuitenkaan toimi väkisin, sen täytyy antaa kehittyä ja muhia rauhassa. Koen sen henkilökohtaisesti helvetilliseksi olotilaksi. Joskus räjähdyksiä tarvitaan useampi, valitettavasti.

Joskus. Käy myös niin, että jotain upeaa syntyy kuin nappia vain painaisi. Näinkin minulle on käynyt, se oli aikana jona tein opinnäytetyötäni ammattikoulussa. Kyllähän minä toki töitä jouduin tekemään ja kovasti teinkin, mutta kaikki ideat tulivat kuin ilmestys ja kaikki ongelmat ratkesivat lähes sormia napsauttamalla. Se oli ihanaa ja palkitsevaa, lopputuloksena syntyi upea luomus sekä paras mahdollinen arvosana.

Tällaisia. Asioita tapahtuu toisinaan, itse kutsun niitä ihmeiksi. Mutta onneksi vain toisinaan, muutenhan kaikki olisi kovin helppoa ja yksinkertaista eikä mikään koskaan kaivertuisi mieleen. Ihmekään ei olisi enää ihme, jos se tapahtuisi joka päivä. Luovuus, kuten monet muutkin seuraavaa siirtoa odottavat asiat ratkeavat yleensä jotenkin. Tavalla tai toisella. Hyvin tai huonosti. Pääasia, että ratkeavat.

Luovuus. Vaatii aikaa, hiljaisia hetkiä, turhautumista, toisten ihmisten kuuntelua, asettumista toiselle puolelle aitaa, laatikon ulkopuolelle kiipeämistä, raivoa, itkua, tilaa hengittää, tilaa olla vain, tilaa pyöriä päämäärättömästi ympäriinsä, pitkiä pyörälenkkejä, hyvää musiikkia ja varmasti vielä monia muita asioita. Muistakaamme antaa niille kulkulupa itseemme, silloin syntyy ylivertaista tulosta. Sallikaamme myös päättömät itkupotkuraivarit, sillä sellaiset puuskat poistavat turhautumisen kuonat pois häiritsemästä mestariteoksen syntyä. Pitäkäämme mielessä myös, ettei aina voi onnistua satalasissa, epäonnistumiset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin täydet kympitkin.

Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!