Synti nro 1: #Kateus

Aidan takana ruohokin on vihreämpää?

Kateus. On väkevä sana. Käsitteenäkin sangen negatiiviselta kalskahtava. Suoralta kädeltä arvostelisin kateuden pelottavaksi, kuvottavaksi, naurettavaksi, lapselliseksi, inhottavaksi ja pikkumaiseksi. Sitä se toki paljolti on, ja niin ajattelee luultavasti hyvin moni, silloin kun joku käyttäytyy kateuttaan typerästi tai arvostelee rankasti toista ihmistä. Aiemmin inhosin kateellisia ihmisiä, en kyennyt tajuamaan kuinka joku voi olla niin kateellinen toiselle, että rupeaa käyttäytymään jopa vihamielisesti toista kohtaan.

Kunnes. Tämän synnin raskas pilvi lankesi itseni ylle. Koin karvaasti ja vahvasti itse sen, miltä tuntuu olla kateellinen: en voinut sietää itseäni enkä voinut hyväksyä sitä tunnetta itsessäni. Menin tunteesta sekaisin, olin epätoivoinen, halusin itkeä, potkia, huutaa, raivota: tunsin tarvitsevani kipeästi jonkun päästävän minut pahasta ja sanovan, että asia on ihan okei.

Mistä. Kateus sitten saa alkunsa? Useimmiten se saa alkunsa tyytymättömyydestä, epäreiluudesta, vääryydestä, ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä, alemmuudentunteesta, pätemisen tarpeesta tai hyväksynnän puutteesta. Se siis johtuu omista puutteistamme, joita löydämme verratessamme itseämme toisiin ihmisiin. Syitä voi toki olla useampia kuin yksi. Edellämainitut ovat tuikitavallisia, jokapäiväisiä asioita, joita jokainen kokee joskus jossakin tilanteessa. Täten väitänkin, että myös kateus on vallan luonnollinen tunne tai reaktio. Sitä ei pitäisi niin vahvasti hävetä ja piilotella, sillä silloin jää herkästi paljon asioita käsittelemättä. Kateuttakin tarvitaan tässä maailmassa, tosin on asia erikseen, mitä kaikkea  kateus voi saada aikaan. Kateus voi parhaimmillaan saada aikaan esimerkiksi positiivisen elämänmuutoksen. Pahimmillaan se voi tuhota mennessään itsetuntoja, rikkoa ystävyys- tai perhesuhteita tai nakertaa yksilön mielenterveyttä salakavalasti ja pikkuhiljaa.

Miksi. Siis piiskaamme itseämme sen tähden, että tunnemme kateutta? Mietin tätä pitkään saatuani elämäni ensimmäisen todellisen kateuspuuskan. Sitten totesin, että minun on hyväksyttävä tosiasiat: tunne on minun ja kuuluu minuun, halusin tai en. Sitä ei voi poistaa, kätkeä tai työntää sivuun. Ja kuten joku on viisaasti sanonut: parantuminen alkaa ongelman myöntämisestä. Tämän oivalluksen jälkeen rauhoituin hieman, ja kykenin ruveta käsittelemään asiaa. Kysyin itseltäni "miksi tunnen näin". No, minun kohdallani kyse oli maailman epäreiluudesta, ja tyytymättömyydestä omaan elämääni, lisäksi elin tuolloin monin tavoin vaikeaa aikaa.

Nyttemmin. Olen jo suhteellisen sinut kateuden tunteen kanssa, mutten voi olla ajattelematta kuinka paljon vääryyttä ja vahinkoa voi saada aikaan kateuden myrkyttäessä ihmismieliä. Ikäväkseni joudun toteamaan, että yhteiskunta - niin tässä kuin monessa muussa asiassa - on suuri vaikuttaja. Toisena mainittakoon media. Molemmat asettavat rajoja, määrittelevät muotteja, nostavat asioita jalustalle, painavat toisia villaisella, ovat vilpillisiä, ja täten aiheuttavat valtavaa kitkaa ja eripuraa ihmisten välille. Kaikki tieto mitä ulospäin annetaan on kovin ristiriitaista ja epärehellistä. Lisäksi yksilöä korostetaan ja vaikeassa tai hankalassa asemassa olevien auttaminen tehdään lähes mahdottomaksi. Tuloksena on järjetön sekasorto.

Koska. Niinhän se on, että "tolla on mersu, meillä on vaan rellu, ei puhuta noille enää". "Noilla on poikavauva, meillä vaan kolme tyttöä, ei anneta niiden nukkua yöllä eikä päivällä". "Meillä onkii pleikka 4, teillä on vaan joku vanha nintendo" sanoi poika toiselle, koska toisella pojalla on onnellinen koti.

Epäreiluus. Vääryys, tyytymättömyys, hyväksynnän puute, yksinäisyys, ulkopuolisuus, kateus.

Mutta. Entä jos yrittäisimme hyväksyä epäreiluuden, korjata vääryyden, ja olla tyyväisempiä itseemme ja elämäämme? Jos ihan vain yrittäisimme, ei ole pakko onnistua. Silloin kateudenkin arvo himpun verran laskisi, ja voisimme keskittyä olennaisempiin asioihin elämässä. Mutta koska kateus on hyvin vanha synti, ja me ihmiset olemme epätäydellisiä, hyvä työ tuskin onnistuu ihan parissa päivässä. Olkaamme kuitenkin armollisia itsellemme kateuden iskiessä piikkinsä lihaamme, mutta välttäkäämme toisen ihmisen vahingoittamista.

Ja hei. Kateus on kamala tunne, mutta ei ole mikään kuolemansynti tuntea sitä.

Siteeraan. Loppuun vielä lempivelhoani, Albus Dumbledorea: 

"It is our choices that show what we truly are, far more than our abilities"

 Jos pidit tästä artikkelista, kerrothan siitä myös kavereillesi esimerkiksi Google+, Facebookin tai Twitterin kautta. Kiitos kun kuit!